Kansleri Thomas Wilhelmsson on huolestunut. Kansalaiset kyllä luottavat tieteeseen aina vain, mutta yhteiskunnallinen tiedeilmasto näyttää synkältä.
— Tieteen, ja ylipäätään tiedon ja asiantuntemuksen, merkitys päätöksenteossa on vähentynyt, Wilhelmsson sanoo.
Kansleri ei puhu vain kohahduttaneista ja kiehahduttaneista sutkauksista. ”Kaiken maailman dosentit”, neljältä tyhjenevät käytävät ja lomankipeät professorit voisi jättää omaan arvoonsa, jos tutkittu tieto olisi muutoin arvossaan.
— Lakien valmistelussa asiantuntijoiden ääni tuntuu yhä useammin jäävän pimentoon. Viime hallituskaudella emerituskansleri Kari Raivio teki selvitystyön tiedeneuvonantajien käytöstä. Nyt se on vähin äänin unohdettu, Wilhelmsson pohtii.
Eikä sovi unohtaa koulutusleikkauksiakaan. Ne ovat mitä väkevin arvostuspulan ilmentäjä.
MIHIN TIEDETTÄ TARVITAAN?
Thomas Wilhelmsson on kutsunut 5.10. koolle seminaarin, jossa pohditaan ”Mihin tiedettä tarvitaan?”. Professorit, elinkeinoelämän väki, virkamiehet ja poliitikot avaavat keskustelua tieteen tärkeydestä.
— Seminaari on siksikin tärkeä, että yliopistoilla on eletty synkkiä aikoja. On tärkeätä muistuttaa siitä, minkä tutkijat tietävät työssään. Että tiede on tärkeätä.
Tiedemaailmaa ja yliopistoja suomitaan usein heppoisin eväin. Yritysmaailmasta noukitut mittarit eivät sellaisenaan akateemiseen maailmaan istu.
— Ajassamme on tyypillistä arvostaa vain innovaatioita. Vaikka nekin ovat tärkeitä, usein unohtuu että tiede on kansakunnan sivistyksen perusta.
Kansleri Wilhelmssonin mukaan tieteen vaikuttavuutta ole vain se, että perustetaan yrityksiä tai vaikutetaan suoraan yhteiskunnan toimintaan. Tiede vaikuttaa ennen kaikkea tieteen itsensä kehitykseen.
Juuri tieteen sisäinen kehitys voi kärsiä, jos keskitytään yksinomaan luomaan tutkimusta valmiisiin tarpeisiin perustutkimuksen kustannuksella. Ilman vankkaa perustutkimusta tiede ei kehity, ja tähän kansleri haluaa kiinnittää huomiota. Perustutkimus vaatii vakaata rahoitusta.
TIETEEN EHDOILLA
Yliopistoja on syytetty myös tehottomuudesta, Wilhelmssonin mukaan huonoin perustein.
— Rahoittajat ovat ymmärrettävästi kiinnostuneita tehokkuudesta. Yliopistoissa tieteenalojen välillä ja sisällä vertailu on hyvin hankalaa.
Erityisen huono tehokkuuden mittari on hallintohenkilöstön suhde opetus- ja tutkimusväkeen. Kun hallintoväki vähenee, tehtävät kaatuvat niitä huonosti osaavien tutkijoiden käsiin, ja se on kaikkea muuta kuin tehokasta, Wilhelmsson sanoo.
— Kansainvälisillä huippuyliopistoilla tutkijoilla on paljon enemmän henkilöstöä tukenaan kuin Suomessa.
Onko tehokkuudesta ja vaikuttavuudesta sitten tyystin harhaanjohtavaa puhuakin?
— Niistäkin meidän pitää keskustella, koska muuten yliopistoja mitataan täysin ulkopuolisin kriteerein.