Jos lyhyestä lepojaksosta ei ole apua ontuman lievittymiseen tai ontuman aste on hyvin voimakas, on syytä kääntyä ontumavaivoihin erikoistuneen eläinlääkärin puoleen. Ontumatutkimuksessa käydään järjestelmällisesti tietyt asiat läpi. Tavoitteena on selvittää eli diagnosoida ontuman aiheuttaja tai ainakin yrittää päästä mahdollisimman lähelle oikeaa diagnoosia.
Tärkeät esitiedot
Tärkeä osa ontumatutkimusta ovat esitiedot ontumasta. Siksi on suositeltavaa, että tutkimuksessa on läsnä hevosen oireilun ja aiemman/muun historian tunteva henkilö. Tarpeelliset tiedot voidaan myös selvittää ja toimittaa hoitavalle eläinlääkärille muulla tavoin ennen ontumatutkimusta. Eläinlääkäri tarvitsee tiedot hevosen käyttötarkoituksesta ja suoritustasosta sekä päivittäisen liikunnan määrästä normaalitilanteessa ja ongelmien ilmaannuttua. Eläinlääkärille hyödyllisiä tietoja ovat myös aiemmat tuki- ja liikuntaelinongelmat ja ontumatutkimukset sekä diagnoosit, kuinka kyseisiä ongelmia on hoidettu ja onko hoidosta ollut apua ongelmaan.
Eläinlääkärin on tärkeää tietää oireiden ja niiden kehittymisen lisäksi myös, mihin tutkimuksen ja mahdollisten hoitojen avulla pyritään, eli onko tavoitteena esimerkiksi palata kilpailemaan entiselle tasolle tai saada ratsu kevyeen harrastuskäyttöön tai siitoskäyttöön.
Usein ratsastajalla on jo ennen ontumatutkimusta käsitys, mitä jalkaa hevonen ontuu. Ontumatutkimusta varten lisätietoina tarvitaan kuinka kauan hevonen on ontunut, kuinka äkillisesti oireet ovat alkaneet, miten voimakas ontuma on ja onko se muuttunut ajan kuluessa ja hevosta liikutettaessa - toisin sanoen voimistuuko ontuma tai vertyykö hevosen liike paremmaksi sitä liikutettaessa. Eläinlääkäri kysyy usein myös, muuttuuko ontuma ympyrällä eri kierroksiin ratsastettaessa ja onko alustan laadulla vaikutusta ontuman voimakkuuteen.
Tärkeää on kertoa myös mahdollisesti havaituista paikallisoireista kuten lämmöstä ja turvotuksesta, tunnusteluarkuudesta tai korostuneesta varvaspulssista raajoissa. Lisäksi tarvitaan tieto edellisestä kengityksestä ja sen mahdollisesta muuttamisesta. Kun ontumatutkimukselle on varattu aika, hevosta usein pidetään täydessä levossa ennen tutkimusta. Tutkimustilanteessa todetaan sitten hevosen ontuman lieventyneen, jolloin diagnostiikka voi vaikeutua ja esimerkiksi puudutuksia ei ole mielekästä tehdä. Diagnoosi jääkin tällöin usein avoimeksi.
Tarkka tutkimus
Ontumatutkimuksen alussa eläinlääkäri arvioi hevosen rakenteen ja jalka-asennot sekä lihaksiston, kaviot ja seisoma-asennon. Lihaksisto ja jalat tunnustellaan läpikotaisin; tällä etsitään mahdollista epäsymmetriaa, tunnusteluarkuutta, turvotusta ja lämpöä eri rakenteista kuten lihaksista, nivelistä, jänteistä ja jännetupista. Myös selän liikkuvuus testataan ja mahdollisesti tehdään muita rasitustestejä esimerkiksi ristiselän alueelle.
Hevosen liike arvioidaan käynnissä suoralla ja pienellä ympyrällä molempiin suuntiin. Hevosen ravi arvioidaan myös suoralla uralla sekä liinassa juoksuttamalla molempiin kierroksiin.
Tarvittaessa arvioidaan myös laukka ja hevosen liike eri askellajeissa ratsastajan ollessa selässä. Kun on päästy selvyyteen ontumaa aiheuttavasta jalasta/ jaloista, tehdään taivutuskokeet sekä ontuvaan että vastakkaiseen jalkaan tai kaikkiin jalkoihin mahdollisesti ylä- ja alaraaja erikseen taivuttamalla. Taivutuskokeilla provosoidaan kipeää kohtaa ja ontumaa, jolloin mahdollinen taivutusarkuus ja ontuman voimistuminen hevosen lähtiessä ravaamaan taivutuksen jälkeen tai toisaalta reaktioiden puuttuminen auttavat suuntaamaan jatkotutkimuksia. Lisäksi ontumatutkimuksen yhteydessä kokeillaan ainakin ontuvan jalan kavio kaviopihdeillä.
Puudutus paikantaa
Hevosen tuki- ja liikuntaelimistön tunnustelun, liikkeen arvioinnin ja taivutuskokeiden jälkeen ontuman aiheuttaja on toisinaan selvillä tai siitä on ainakin vahva epäilys. Useimmiten tarvitaan diagnostisia puudutuksia, jotta ontuman aiheuttaja voidaan paikantaa tarkemmin ja jatkotutkimukset kohdistaa oikein. Ontuvasta raajasta puudutetaan tietty alue kerrallaan hermopuudutuksilla yleensä alkaen raajan alaosasta ja jatkaen ylöspäin tai nivel kerrallaan nivelensisäisellä puudutuksella. Puudutuksen jälkeen hevonen arvioidaan uudelleen liikkeessä tietyn ajan kuluttua. Mikäli ontuma poistuu tai lievenee merkittävästi puudutuksen jälkeen, tehdään jatkotutkimuksena useimmiten röntgen- ja/tai ultraäänitutkimus sen mukaan, mihin diagnoosivaihtoehtoihin kaikissa edellä kuvaituissa tutkimuksissa todetut löydökset ja esitiedot viittaavat.
Niveltulehdus ja nivelrikko
Hevosen omistajat useimmiten toivovat, että ontumaa aiheuttavasta raajasta tai kaikista raajoista otetaan runsaasti röntgenkuvia. Röntgenkuva ei yksin kerro totuutta ja on hyvä muistaa, että nivel voi olla kipeä ilman röntgenlöydöksiäkin. Huolellinen ontumatutkimus ja röntgenkuvaus siis täydentävät aina toisiaan. Esimerkiksi vanhemmilla hevosilla todetaan usein alkavia nivelrikkomuutoksia, joilla ei ole välttämättä osuutta senhetkiseen ontumaan. Tämän vuoksi pelkkä kipeän raajan röntgenkuvaus harvemmin antaa suoraan vastauksen ontumavaivan syystä. Toisinaan taas esimerkiksi voimakas nivelrikkomuutos voidaan todeta hyvinkin suppean ontumatutkimuksen ja röntgenkuvan arvioinnin perusteella ontuman aiheuttajaksi.
Tavanomaisimpia ratsuhevosen ontumavaivojen aiheuttajia ovat rasitusperäiset niveltulehdukset, eriasteiset nivelrikkomuutokset, joista yksi tavanomaisimpia on kintereen alimpien pienten nivelten nivelrikko eli ns. kinnerpatti, sädeluuontuma ja jännevammat. Niveltulehduksessa nivelkalvo ja mahdollisesti nivelkapseli on tulehtunut. Oireina voidaan havaita nivelen täyttyminen, lämpö ja taivutusarkuus ja ontuma, mutta toisinaan paikallisoireita ei juuri ole ja ontuma voi olla hyvin lievä ja lieventyä edelleen hevosta liikutettaessa. Ratsuhevosella tyypillisiä niveltulehdukselle alttiita niveliä ovat kavio- ja vuohisnivelet.
Nivelrikolle on tunnusomaista nivelruston rappeutuminen nivelpinnoilla ja uudisluumuodostus nivelen reunoilla. Nivelrikon syntymiseen ei ole yksittäistä syytä, vaan nivelen eri kudokset reagoivat tulehtumalla erilaisiin laukaiseviin ärsykkeisiin. Äkilliset tai toistuvat vammat hevosen nivelissä aiheuttavat nivelpussin ja nivelkalvon tulehduksen, joka voi kroonistua. Tällöin nivelnesteen ominaisuudet muuttuvat, mikä johtaa eriasteisiin rustovaurioihin ja lopulta rustonalaisen luun vaurioihin. Lisäksi niveltulehduksessa vapautuu ns. tulehdusvälittäjäaineita, joilla on keskeinen rooli nivelruston rappeutumisessa. Nivelruston korjautumismekanismi on huono ja siksi nivelrustomuutoksia pyritään ehkäisemään hoitamalla niveltulehdus ajoissa.
Sädeluuontumaksi kutsutaan kavion sisällä olevasta sädeluusta ja siihen läheisesti liittyvistä rakenteista lähtöisin olevaa kipua. Kuten nivelrikon kohdalla, vaivaan ei ole todettu olevan yhtä yksittäistä syytä, joskin esimerkiksi kavion epätasapaino ja tietty rakenne (esim. lyhyt pysty vuohinen) näyttää altistavan sädeluuontumalle. Sädeluuontumalla ei ole myöskään yhtä yksittäistä ilmenemismuotoa, vaan esimerkiksi ontuman aste, röntgenlöydösten aste ja vaste puudutuksiin, lääkityksiin ja muihin hoitoihin vaihtelee suuresti. Magneettikuvaus on viime vuosina tuonut paljon uutta tietoa sädeluuontumasta.
Niveltulehdusta ja nivelrikkoa hoidetaan tavallisesti nivelensisäisillä kortisoni- ja/tai hyaluronihappoinjektioilla. Myös esimerkiksi nivelen- tai lihaksensisäisiä glykosaminoglykaani-injektioita ja suun kautta annosteltavia tulehduskipulääkkeitä käytetään yleisesti nivelvaivojen hoitoon. Sädeluuontumaa ja kinnerpattia hoidetaan paikallisten kortisoni- ynnä muiden injektioiden lisäksi yleisesti myös suonensisäisesti annostellulla tiludronaatilla, joka tulehduksen ja kivun lievityksen lisäksi estää luuta hajottavien solujen toimintaa ja siten estää luun harventumista.
Ratsuhevosen jännevauriosta tavallisin erityisesti este- ja kenttähevosilla on pinnallisen koukistajajänteen vaurio. Kouluratsuilla todetaan muihin ratsuhevosiin verrattuna useammin hankositeen yläkiinnityskohdan vaurioita sekä syvän koukistajajänteen tukisiteen vaurioita.
Ultraäänitutkimuksella arvioidaan vaurion vakavuus ja määritellään hoito. Jännevaurioita hoidetaan akuuttissa vaiheessa pääsääntöisesti kylmähoidolla, tulehduskipulääkkeellä, tukisiteillä ja levolla. Jännevammaa voidaan hoitaa myös vauriokohtaan ruiskutetuilla kantasoluilla, verihiutaleplasmalla tai liukoisella kudosverkolla, joilla pyritään minimoimaan paranemisessa muodostuvan joustamattoman arpikudoksen kehittyminen. Jännevamman paranemista seurataan toistuvilla ultraäänitutkimuksilla, jolloin liikunnan lisääminen tapahtuu kontrolloidusti eläinlääkärin valvonnassa.