Kaikkihan talvisodan hengen tuntevat. Siis sen ihmeen, kun pieni Suomi pystyi panemaan kampoihin suurelle Neuvostoliitolle yhteen hiileen puhaltamalla.
Helsingin yliopiston historioitsija Tuomas Tepora arvioi, että suomalaiskansallisesta yhtenäisyydestä on todennäköisesti tullut niin voimakkaasti yllä pidetty teema siksi, että se pitäisi piilossa vuoden 1918 sisällissodan muiston.
− Suomalaisuudesta vallalla olevassa näkemyksessä koetaan tärkeäksi, että pieni kansakunta pitää yhtä. Erityisesti talvisodan hengen eetos korostaa yksituumaisuutta, jossa ulkoiset viholliset torjutaan yhteisvoimin. Sisällissota ei sovi tällaiseen ajattelumalliin lainkaan.
Sisällissota ei kuitenkaan ollut yksittäinen ryppy muuten yhtenäisen kansan elämässä. Tepora kuvailee sotaa edeltänyttä yhteiskunnallista ilmapiiriä Suomessa vihapuheen täyttämäksi.
− Sen ajan tiedotusvälineet suolsivat viharetoriikkaa ja propagandaa puolin ja toisin. Vastustajista tehtiin epäinhimillisiä.
Viholliskuvien luominen vähensi empatiaa kanssaihmisiä kohtaan. Toisen osapuolen ominaisuudet kiteytettiin termeihin punikki ja lahtari: punaiset leimattiin suomalaisuudesta irtautuneiksi ja valkoiset ikiaikaisiksi sortajiksi ja riistäjiksi.
Suurimpana syynä viholliskuvien luomiseen oli Teporan mukaan pelko. Ihmiset puolin ja toisin pelkäsivät, että asiat Suomessa menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Sodan uhka kummitteli ja elintarvikepula piinasi. Lisäksi pienviljelijöiden maanomistukseen liittyvä torpparikysymys politisoitui.
− Vaikka Suomessa oli tuohon aikaan kansainvälisesti tarkasteltuna äärimmäisen edistynyt eduskuntalaitos ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus miehille sekä naisille, valta perustui paikallisella tasolla omaisuuteen. Työväestö koki tämän hyvin epäoikeudenmukaiseksi, Tepora sanoo.
Sisällissodan muistokulttuurissa on kolme vaihetta
Tepora jakaa sisällissodan muistokulttuurin kolmeen eri osaan. Muistokulttuurin muodostavat muun muassa sotaan liittyvät kirjat ja elokuvat, muistomerkit, symbolit ja järjestötoiminta.
Ensimmäinen vaihe oli 1920- ja 30-luvuilla, jolloin valkoinen Suomi vaali vapaussodan myyttiä. Ajatus rakentui näkemykselle siitä, että Suomi oli saavuttanut itsenäisyytensä Neuvosto-Venäjästä taistellen.
− Toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvun ilmapiiri oli konservatiivinen, mutta toisaalta 1940-luvun loppu toi vahvasti äärivasemmiston muistokulttuuria esille, Tepora jatkaa.
Esimerkiksi Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ryhtyi puuhaamaan 1951 Mannerheimin ratsastajapatsasta välittömästi hänen kuolemansa jälkeen. Santahaminan vankileireillä kuolleiden ja teloitettujen punaisten muistomerkin tekstit taas puhuvat omasta puolestaan:
”LUOKKASODAN KANSANVALLAN PUOLESTA TAISTELLEIDEN VALKOISTEN VOITTAJIEN KOSTON UHRIKSI JOUTUNEIDEN TELOITETTUJEN JA NÄLKÄÄN NÄÄNTYNEIDEN MUISTOKSI PYSTYTTI ENTISET PUNAKAARTILAISET R.Y. TOISTEN MYÖTÄMIELISTEN TYÖLÄISTEN AVULLA TÄMÄN PATSAAN VUONNA 1949.” Teksti jatkuu muistomerkin toisella sivustalla: ”TUHANSIEN PUNAKAARTILAISTEN HENKI HAASTAA TÄSSÄ KALMISTOSSA MEILLE VALKOISTEN HARJOITTAMASTA JULMUUDESTA”.
1960-luvun alusta lähtien Suomessa siirryttiin muistokulttuurissa kansalaissota-vaiheeseen. Kyseisen aikakauden merkittäviä vaikuttimia muistokulttuurin muuttumiseen oli esimerkiksi Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla. Myös historiantutkimus toi aiempaa puolueettomampaa näkökulmaa tapahtumiin.
1960- ja 70-luvuilla muistokulttuuriin sekoittui taas oman aikakautensa vasemmistoradikalismia ja luokkatietoisuutta. Tämä näkyi esimerkiksi elokuvissa, kuten vaikkapa Jotaarkka Pennasen 1973 ohjaamassa Mommilan veriteot 1917 -kuvauksessa, joka kertoi oman aikansa Suomen rikkaimman miehen murhasta.
Sisällissota-nimitystä ryhdyttiin käyttämään virallisessa valtiollisessa muistokulttuurissa enemmän vasta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla.
− Tässä korostetun neutraalissa ja puolueettomassa katsannossa tutkijat ryhtyivät tarkastelemaan historiaa molemmista näkökulmista, Tepora toteaa.
2000-luvulla muistokulttuuri on muuttunut edelleen. Nykyväestöllä ei ole enää suoraa tai yleensä edes lähisukupolvien välittämää suhdetta vuoteen 1918, koska tapahtumista on kulunut jo niin pitkä aika. Sisällissodan kollektiivista muistamista on alkanut määrittää kulttuurinen muisti. Siinä keskipisteessä eivät enää ole alkuperäisen tapahtuman luomat identiteetit vaan menneestä on muodostunut tämän päivän yhteiskunnan rakennusaine.
Sensitiivisyys on vahvasti läsnä kulttuurisessa muistissa. Esimerkiksi kohutun sisällissotaa kuvanneen itsenäisyyden juhlarahan poisvetämiseen meni huhtikuussa 2017 julkistamisen jälkeen vain kolme tuntia.
Muun muassa valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvaili kolikkoa tuoreeltaan täysin mauttomaksi ja sopimattomaksi Suomi 100 vuotta -henkeen, jonka teema oli ”yhdessä”. Samalla Orpo vaati kolikon vetämistä pois markkinoilta. Suomen Rahapaja pahoitteli aiheutunutta mielipahaa ja ilmoitti, ettei kolikkoa lasketa liikenteeseen.
− Vuoden 1918 muistaminen ja itsenäisyyden juhliminen (lavastetun) teloituskuvan muodossa ei sopinut suomalaiskansalliseen suureen kertomukseen, Tepora arvioi.
Missä on koko kansan Marski?
Teporan mukaan sisällissodan muistokulttuuria on käytetty ja käytetään yhä edelleen erilaisten ideologisten tarkoitusperien ajamiseen.
Parhaillaan Tepora tutkii Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa C. G. E. Mannerheimin henkilökulttia, toisen maailmansodan marsalkkaa, joka äänestettiin 2004 Yleisradion järjestämässä kilpailuohjelmassa kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi.
− Mannerheim-kulttia tarkasteltaessa pitää ottaa huomioon, että hän varjeli itse tarkasti valkoisen kenraalin imagoa. Myyttisenä kulttihahmona Mannerheim taas on eriytynyt omasta persoonastaan ja henkilöstä. Hänestä on olemassa eri osapuolille erilaisia inkarnaatioita, kuten lahtari-kenraali, Tepora summaa.
Punaisten muistokulttuurissa Mannerheimista tuli sisällissodan jälkeen kasvot koetulle hirmuvallalle ja julmuudelle. Toisen maailmansodan seurauksena valkoinen kenraali hyppäsi punaisten mielestä natsien leiriin.
Voittajan puolella Mannerheim taas edusti heti sisällissodan jälkeen vapaussota-kultin ylläpitäjille henkilöhahmoa, jonka kautta he pyrkivät tuomaan omaa näkökulmaansa esille.
− Mannerheimille ryhdyttiin puuhaamaan patsaita jo 20-luvun jälkipuolella, ja hänestä haluttiin rakentaa takaaja vitivalkoisen Suomen kompromissittomalle jatkumiselle, Tepora tiivistää.
Tampereella sijaitseva Mannerheim-patsas kuvastaa osuvasti muistamisen monikerroksisuutta.
− Kaupunkiin oli tulossa yleinen valkoisen kenraalin patsas vuonna 1939, mutta toisen maailmansodan jälkeen asevelisosialistien (SDP:n kommunistien vastaiset sotaveteraanit) ja porvarien yhteistuumin kaupunginvaltuusto halusi, että patsas esittää nimenomaan marsalkka-Mannerheimia. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, ja vuonna 1956 alkuperäinen patsas pystytettiin yksityiselle maalle kaupungin ulkopuolelle.
Edelleen patsasta spreijataan toisinaan. Joidenkin anarkistiryhmien piirissä lahtari-kenraalin symboliikka elää vahvasti.
− Tämä on osa eräänlaista sisällissodan muistamisen sukupolvikapinaa, establishmentia vastaan nousemista, Tepora tulkitsee.
Mutta voiko sisällissota toistua enää missään olosuhteissa uudelleen? Asia nousee toisinaan poliittisessa retoriikassa esille puheiden koventuessa. Tepora suhtautuu asiaan hyvin suurella varauksella.
− Uusi sisällissota vaatisi yhteiskunnallista romahdusta. Yhteiskunnalliset erimielisyydet ovat aivan eri asia. On yhtä absurdia spekuloida tällaisella kuin vedota ”talvisodan henkeen” vaikkapa silloin, kun ollaan leikkaamassa valtion budjetista.
Rikki revitty maa tarkastelee sisällissodan kokemuksia ja perintöä
Vuoden 1918 sisällissota jakoi kansakunnan ja jätti syvät haavat sen muistiin.
Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamassa uutuuskirjassa Rikki revitty maa käydään läpi Suomen sisällissodan syitä, tapahtumia ja seurauksia yli sadan vuoden aikajänteellä. Kirja on Kati Pitkäsen suomennos 2014 julkaistusta alkuteoksesta The Finnish Civil War 1918. History, Memory, Legacy.
Teos tarkastelee niin sotaan johtaneita ja siihen liittyneitä tapahtumia kuin ajan yhteiskunnallista ilmapiiriäkin. Esille pääsevät myös aiemmin vähemmälle huomiolle jääneet naisten ja lasten kokemukset.