Surkov ja Putinismin kolme periaatetta

ALEKSANTERI INSIGHT 2/2019. Surkovin visio Venäjästä vuoden 2024 jälkeen on vanhan kertausta. Demokratian illuusion tilalle Surkov nostaa suuren johtajan myytin ja voimankäytön brutaalin logiikan, koska ”kaikki ymmärtävät kaiken joka tapauksessa”, kirjoittaa Katri Pynnöniemi.

Vuonna 2024 Venäjällä järjestetään seuraavat presidentinvaalit. Merkitseekö tämä maaginen vuosi Putinin ajan loppua, vai vain vallansiirtoa sovitulle seuraajalle? Entä jos vallanpitäjien ote prosessista kirpoaa ja Venäjän poliittinen järjestelmä, sellaisena kuin sen nyt tunnemme, lakkaa olemasta? Jos näin käy, voisiko uusi hallinto liennyttää suhteita länteen? Vladislav Surkovin tulevaisuuden visiossa Venäjä jatkaa valitsemallaan vastakkainasettelun tiellä.

Vladislav Surkov tunnetaan suvereenin demokratian idean kehittäjänä, joka ajautui 2010-luvulla sivuraiteelle ja jonka arvellaan nyt pyrkivän takaisin Kremlin sisäpiiriin. Asemansa vahvistamiseksi Surkov julkaisi tammikuussa 2019 artikkelin ”Putinin ikuinen valtio”, jossa hän hahmottelee Putinismin keskeiset periaatteet.

Ensimmäinen periaate nojaa perinteiseen venäläiseen yksinvaltiuteen. Surkov pitää yksilön valinnanvapauteen perustuvaa demokraattista hallintomallia toivekuvana, illuusiona. Venäjällä ei voimankäytön brutaalia logiikkaa tarvitse kätkeä demokratian illuusion taakse, koska ”kaikki ymmärtävät kaiken joka tapauksessa”, Surkov julistaa. Toinen pilari on sekin perinteinen. Venäjän rooli maailmassa on olla ”alueita itseensä liittävä kansojen yhteisö”. Venäjä ei ole kuitenkaan vain alueellinen suurvalta, vaan siitä on jo tullut roolimalli, jota muut seuraavat, Surkov kirjoittaa. Venäjä on de-globalisaatioon, suvereenisuuteen ja nationalismiin tukeutuvan uuden maailmanjärjestyksen airut. Surkov ei tarjoa monimutkaista ideologista maailmanselitystä, vaan kansallisten intressien ja realismin pohjalle rakentuvan ”venäläisen maailman”.

Ulkomaisten mallien torjunta ja Venäjän erityisen roolin korostaminen eivät tee Surkovin ajattelusta erityisen omaperäistä. Samanlaisella retoriikalla Venäjän johto on legitimoinut kansalaisoikeuksien kaventamista kotimaassa ja aggressiivista ulkopolitiikka jo paljon ennen Putinia.

Surkovin mukaan Venäjän johtajan tärkein ominaisuus, on ”kyky kuunnella ja ymmärtää kansaa, ymmärtää sen syvin olemus.”

Surkovin hahmottelemista periaatteista keskeisin liittyy vallan legitimaatioon. Surkovin mukaan Venäjän johtajan tärkein ominaisuus, on ”kyky kuunnella ja ymmärtää kansaa, ymmärtää sen syvin olemus.” Suhde kansan syvien rivien ja johtajan välillä on kuitenkin yksisuuntainen. Kansan rooliksi politiikassa jää johtajaan kohdistuvan vankkumattoman tuen osoittaminen. Näin tapahtuva vallan julkisen poliittisen tilan haltuunotto muistuttaa logiikaltaan neuvostoajan eettistä koodistoa. Sen keskiössä on hyveellisyyden julistaminen, ei pahojen tekojen kieltäminen. Venäläinen emigranttifilosofi, Vladimir Lefebvre on osoittanut vuonna 1982 julkaistussa kirjassaan Omantunnon algebra, miten neuvostoideologia korosti yksilön hyviä tekoja, mutta ei asettanut rajoja vihollisiksi määriteltyjen kohtelulle. Konfliktitilanteessa eettinen koodisto ohjasi vastakkainasetteluun kompromissin etsimisen sijaan.

Surkovin päättääkin artikkelinsa julistamalla, että Venäjä toimii itsenäisesti saavuttaakseen “palkintosijoja korkeimman tason geopoliittisessa kamppailussa.” Muille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä Venäjän toimet. Tässä visiossa ei ole sijaa kompromisseille. Näin Surkov raivaa tietä nykyisen politiikan jatkumiselle. Ellei sitten tekstin tavoitteena ole toimia varoituksena.

Katri Pynnöniemi on Venäjän turvallisuuspolitiikan apulaisprofessori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa ja Maanpuolustuskorkeakoulussa.