ALEKSANTERI INSIGHT 4/2017. Vuonna 1917 Suomi vapautui sodan logiikasta ja löysi itsensä tilanteesta, jossa kukaan ei käyttänyt Venäjällä laillista valtaa mutta valtaan nousseet olivat valmiit tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, kirjoittaa Markku Kangaspuro.

Suomen itsenäistyminen oli monen Suomesta riippumattoman tekijän ja useiden sattumien summa. Kansallisessa kertomuksessa itsenäistymisestä korostuu usein tässä historian käännekohdassa toimineiden suurmiesten rooli. Heidät on ikuistettu kansalliseen muistiin patsaina ja postimerkkeinä. He rakentuvat juhlapuheissa, muisteluissa ja oppikirjojen sivuilla monikerroksisiksi ja jopa myyttisiksi hahmoiksi, joiden varjo peittää sekä kansan eletyn elämän että ympäröivän maailman käänteet.

Ranskalainen filosofi Ernst Renan tiivisti runsaat sata vuotta sitten kansakuntien rakentamisen sosiaalisena prosessina siihen, että historian väärin ymmärtäminen on osa kansakuntaan kuulumista.

Mikä sitten sadan vuoden takaisissa tapahtumissa olisi voinut mennä toisin? Lyhyt vastaus on, että Suomi olisi voinut jäädä osaksi Venäjää. Suomen itsenäistymisen edellytykset syntyivät paljolti meistä riippumattomista tekijöistä. Ilman ensimmäistä maailmansotaa Venäjän keisari Nikolai II:ta ei olisi syösty vallasta maaliskuussa 1917. Maailmansodan taas on katsottu olleen sota, jota kukaan ei halunnut.

Maailmansodan taas on katsottu olleen sota, jota kukaan ei halunnut.

Se eskaloitui yksittäisestä tapahtumasta Itävalta-Unkariin kuuluneessa Bosniassa. Bosnian serbialueiden liittämistä Serbiaan ajanut nationalistien järjestö murhasi Itävallan kruununprinssi Frans Ferdinandin, mikä käynnisti sodanjulistusten ketjureaktiona liittosuhteiden realisoitumisen Euroopan suurvaltojen välillä. Nikolai II ei arvannut, että julistaessaan tukensa Serbialle oman vaikutusvaltansa turvaamiseksi Balkanilla Itävalta-Unkaria vastaan hänet itsensä syrjäytettäisiin lopulta vallasta.

Saksa menestyi sodassa Venäjää vastaan hyvin. Sen sodankäynnin keinoihin kuului myös tukea keisarikuntaa heikentäviä separatistisia voimia pitkin Venäjän länsirajoja Suomesta Ukrainaan. Tästä sai alkunsa suomalaisten aktivistien yhteistyö Saksan kanssa ja jääkärien koulutus Saksassa, mikä nousi itsenäistymisen jälkeen kansalaissodassa merkittävään rooliin.

Samasta syystä Saksa päästi myös Vladimir Leninin johtaman ja Venäjän sodasta irrottautumista vaatineen junavaunullisen maanpaossa toimineita bolševikkeja palaamaan kotimaahansa huhtikuussa 1917. Nikolai II oli luopunut kruunustaan hieman aiemmin, mutta valtaan noussut väliaikainen hallitus sitoutui jatkamaan ympärysvaltojen rinnalla sotaa Saksaa vastaan. Siksi bolševikeille oli yhä käyttöä Saksan sodan päämäärien kannalta, varsinkin kun näytti erittäin epätodennäköiseltä, että bolševikit voisivat koskaan nousta valtaan.

Tämä koko 1900-luvun historian kulkuun vaikuttanut Saksan päätös osoittautui ratkaisevan tärkeäksi myös Suomen itsenäistymiselle. Sitä ei kuitenkaan vielä tiedetty, kun Lenin saapui huhtikuussa joukkoineen Pietariin Suomen asemalle. Suomen eduskunta ja senaatti valmistautuivat jatkamaan elämää osana väliaikaisen hallituksen johtamaa Venäjää.

Suomen eduskunta ja senaatti valmistautuivat jatkamaan elämää osana väliaikaisen hallituksen johtamaa Venäjää.

Muu ei olisi ollut edes mahdollista, sillä sodan jatkamiseen sitoutuneen väliaikaisen hallituksen oli pidettävä sotilaallisista syistä Suomi osana puolustusjärjestelmäänsä.

Bolševikkien vaikutusvallan kasvaminen Venäjällä erityisesti armeijan läntisen rintaman sotilasneuvostoissa ja viimein väliaikaisen hallituksen otteen kirpoaminen ja neuvostohallituksen valtaan nousu marraskuussa 1917 synnyttivät jälleen odottamattoman tilanteen. Saksa sai sen mitä se oli tavoitellut, kun heikentynyt Venäjä irrottautui sodasta. Suomi puolestaan vapautui sodan logiikasta ja löysi itsensä tilanteesta, jossa kukaan ei käyttänyt Venäjällä laillista valtaa mutta valtaan nousseet olivat valmiit tunnustamaan Suomen itsenäisyyden. Tältä hallitukselta Suomi lopulta sai Venäjän tunnustuksen itsenäisyydelleen 31.12.1917.

Markku Kangaspuro on Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja, Russian MediaLab -projektin johtaja ja Suomen Akatemian ”Venäjän modernisaation valinnat”-huippuyksikön johtoryhmän jäsen.