Sovittelu ei ole oikeuden ulkopuolella

Sovittelijan puolueettomuus ja asianosaisten mahdollisuus osallistua tasapuolisesti sovitteluun ovat vähimmäisehtoja sille, että sovittelumenettely voidaan katsoa oikeudenmukaiseksi. Sovittelumenettelyä ohjaavat oikeudelliset periaatteet. Oikeustieteen maisteri Petra Hietanen-Kunwald väittelee aiheesta Helsingin yliopistossa 26. lokakuuta.

Riidanratkaisumenetelmät voidaan jakaa kahteen pääryhmään sen mukaan, kuka päättää ratkaisun sisällöstä ja mihin ratkaisu perustuu.  

Perinteisessä oikeudenkäynnissä tuomari antaa riitaan ratkaisun, joka perustuu aineelliseen oikeuteen. Tavoitteena on päästä aineellisen totuuden ja materiaalisen oikeuden mukaiseen lopputulokseen. Sovittelussa puolestaan osapuolet pyrkivät itse löytämään ratkaisun riitaan kolmannen henkilön, sovittelijan, avulla. Sovittelija ei kuitenkaan ratkaise riitaa sisällöllisesti, vaan hän ainoastaan tukee osapuolia ratkaisun löytämisessä. Tavoitteena on riitapuolten subjektiivisten intressien ja tarpeiden mukainen ratkaisu.

Sovittelua on perinteisesti pidetty ei-oikeudellisena.

– On ajateltu, että prosessia koskevia oikeudellisia minimivaatimuksia tai takeita ei ole, tai että ne eivät ole tarpeellisia, koska asianosaisten intressit ja yhteisymmärrys ovat ratkaisevia, Petra Hietanen-Kunwald toteaa.

Asianosaisten suostumuksen on ajateltu korvaavan sekä ”oikean” ratkaisun tavoitteen, että prosessin oikeudenmukaisuudelle asetettavat vaatimukset.

Sovittelu on kuitenkin oikeudellistunut ja menettelylle on asetettu oikeudellisia reunaehtoja. Kehitys on kulminoitunut Euroopassa niin sanottuun sovitteludirektiiviin (2008/52/EY). Suomi on implementoinut sovitteludirektiivin lailla riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa (394/2011).

Hietanen-Kunwald osoittaa väitöksessään, että sovittelu ei ole lain ulkopuolella.

– Sovitteludirektiivin keskeinen merkitys on, että sovittelussa aikaansaatu sopimus on tietyin ehdoin täytäntöönpanokelpoinen. Samalla myös menettelyyn liittyy oikeudellisia minimivaatimuksia ja periaatteita.

Sovintosopimusta on perinteisesti käsitelty ensisijassa osapuolten välisenä sopimuksena. Vahvistettu sovintosopimus vastaa kuitenkin monessa suhteessa tuomioistuimen antamaa tuomiota tai välimiesten antamaa välitystuomiota. Sovintosopimuksen riitauttaminen on vaikeaa sen jälkeen, kun se on kerran hyväksytty sovittelussa. Sovintosopimuksen sitovuuden kannalta ei ole myöskään olennaista, vastaako sopimus osapuolten tarpeita ja intressejä.

–Voidaan siis kysyä, onko osapuolten suostumus edelleen riittävä justifikaatio vai tarvitaanko sopimuksen sitovuudelle muita perusteita, Hietanen-Kunwald sanoo.

Hietanen-Kunwald selvitti väitöstutkimuksessaan pitääkö sovittelussa ottaa huomioon oikeudellisia periaatteita ja vähimmäisvaatimuksia, jotka osaltaan oikeuttaisivat sovintosopimuksen sitovuutta. Hän havaitsi, että sovittelun oikeudenmukaisuuteen liittyy vaatimuksia, jotka ovat riippumattomia osapuolten itsemääräämisoikeudesta ja perinteisestä sopimusoikeudellisesta justifikaatiosta.  

Hietanen-Kunwald hahmottelee väitöstyössään oikeudellisia periaatteita, jotka määrittelevät sovittelun tarkoitusta, osapuolten roolia, sovittelumenettelyä ja päätöksentekoa sovittelussa. Sovittelijan puolueettomuus ja asianosaisten mahdollisuus osallistua tasapuolisesti sovitteluun tunnistetaan sovittelun oikeudenmukaisuuden vähimmäisehdoiksi.

Petra Hietanen-Kunwald väittelee Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa 26.10. klo 12 aiheesta Mediation and the legal system: Extracting the legal principles of Civil and Commercial Mediation. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Porthania PIII, Yliopistonkatu 3. Väitöskirja on sähköisesti luettavissa e-thesis-palvelussa

Väittelijän yhteystiedot:

Petra Hietanen-Kunwald, puh. 040 759 4054, s-posti petra.hietanen-kunwald@helsinki.fi