Myöntyä vai vastustaa?

KANSI (1/15) | Kun tsaari alkoi 1800-luvun lopulla venäläistää Suomea kovin ottein, maa jakautui myöntyväisyyslinjan ja vastarinnan kannattajiin. Sama jako näkyy yhä Suomen Venäjän-politiikassa.

Malesialaisesta matkustajakoneesta tuli viime heinäkuussa Ukrainan kriisin musta joutsen.

Lännen asenteet Venäjää kohtaan kovenivat kertaheitolla, kun Donetskin pelloilta kerättiin vainajia ja vainajien omaisuutta, kuten lasten leluja ja kirjoja.

Suomalaisista hieman alle puolet olisi halunnut asettaa Venäjälle tiukempia talouspakotteita jo toukokuussa. Helsingin Sanomien kyselyssä pakotteiden kannalla olivat etenkin vihreiden ja kokoomuksen kannattajat. Perussuomalaisten ja keskustan kannattajissa oli eniten niitä, jotka pitivät pakotteita tarpeettomina.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ja keskustan Juha Sipilä suhtautuivat puoluejohtajista talouspakotteisiin kriittisimmin ennen EU:n heinäkuista pakotepäätöstä. ”Ei kriisejä tällä lailla ratkaista, vaan neuvottelemalla”, Sipilä sanoi pakotteista kaksi päivää ennen malesialaiskoneen alasampumista.

Soinin ja Sipilän varovaisella linjalla on monia esikuvia Suomen poliittisessa historiassa. Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen katsoo, että sen juuret ovat jo vuodessa 1812. Silloin Ruotsi lupasi Venäjälle, ettei se yrittäisi vallata menettämäänsä Suomea takaisin.

— Venäjä palkitsi Suomen sillä ajatuksella, että maa pysyy tsaarinvallalle lojaalina autonomiana, Vihavainen sanoo.

Venäjän vallan alla Suomen väestö kasvoi, suomen kielen asema vahvistui ja talous nousi viennin avulla.

REALISMI JA VAPAUS | Kansallisfilosofi Johan Vilhelm Snellman muotoili Suomen Venäjän-politiikan peruspiirteet artikkelissaan Sota vai rauha Suomelle vuonna 1863. Venäjän keisarikuntaan kuulunut Puola oli kapinoinut samana vuonna, ja Venäjää uhkasi sota Englannin kanssa. Snellman kehotti suomalaisia pysymään lojaaleina Venäjälle, jotta maa säästyisi suurvaltojen välienselvittelyltä.

Suomi oli Snellmanin mukaan liian pieni vaikuttamaan sodan lopputulokseen. Snellman päätteli, että ”sellaiselle kansalle sota voi tuoda ainoastaan onnettomuutta ”.

— Snellman on suomalaisen realismin isä: on otettava huomioon voimasuhteet ja realiteetit menettämättä sieluaan, sanoo Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkoston johtaja Juhana Aunesluoma.

Snellmanin linjan haastoivat 1800-luvun loppupuolella Skandinavian suuntaan katsova ruotsalainen puolue ja 1900-luvun alussa suomalaisesta puolueesta lähteneet nuorsuomalaiset. Osa sivistyneistöstä omaksui liberaalit aatteet, kuten sanan- ja uskonnonvapauden.

Venäjän kansallismieliset saivat vettä myllyyn suomalaisten liberaalien pienimmistäkin irtiotoista, Timo Vihavainen muistuttaa. 1890-luvun lopussa Venäjä ryhtyi karsimaan Suomen suuriruhtinaskunnan erivapauksia.

PAINOSTUKSEN ALLA | Suomalaiset jakau­tui­vat sortovuosina jyrkästi. Suomalaisen puolueen puheenjohtajan Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen myöntyväisyyslinjan mukaan oli parempi taipua postilaitoksen tai katukylttien venäläistämiseen kuin ajautua konfliktiin tsaarinvallan kanssa.

Ruotsalainen puolue puolusti Suomen autonomista asemaa ja lakeja Leo Mechelinin johdolla. Perustuslaillisuutta kannattivat myös tsaarinvaltaa vastustavat sosiaalidemokraatit ja maalaisliittolaiset.

Venäläistäminen kärjistyi 1910-luvulla siihen pisteeseen, että tsaari Nikolai II antoi määräyksiä Suomen oikeusjärjestyksen ja virkamieskunnan venäläistämisestä.

— Tilanne oli hurja, sillä maassa oli vuonna 1897 vain 6 000 venäjäntaitoista Suomen kansalaista. Suomi oli ollut Venäjän yhteydessä lähes 90 vuotta, mutta vain noin 0,2 prosenttia väestöstä osasi venäjää. Nykyään osuus on kuusinkertainen, Vihavainen sanoo.

Raja tuli lopulta vastaan myös suomalaiselle puolueelle, joka hylkäsi myönnytysten tien. Passiivinen vastarinta muuttui aktiiviseksi, kun nuoria miehiä kaikista yhteiskuntaluokista lähti jääkärikoulutukseen Saksaan.

VAIKENEMINEN VIISAUTTA? | Ensimmäinen maailmansota vei Venäjällä vallankumoukseen, jolloin Suomelle avautui tilaisuus itsenäistyä. Varsinkin porvaripuolueissa oli maailmansotien välisenä aikana vahvoja Neuvostoliiton vastaisia näkemyksiä, mutta Suomen ulkopolitiikka pysyi vähäeleisenä.

1930-luvulla Stalinin vainoissa murhattiin tuhansia inkeriläistä ja Itä-Karjalan suomalaisia. Tapahtumista tiedettiin, mutta Suomen hallitus tyytyi tiedustelemaan Neuvostoliitolta, mitä sukukansojen edustajille on tapahtunut.

— Kyllä siinä oli tosi konfliktin ainekset, mutta tapahtumista ei paljon puhuttu. Ymmärrettiin, että emme voi vaikuttaa, Vihavainen toteaa. 

Erityisen selvänä snellmanilainen perinne näkyi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin Suomi taiteili kokoomuslaisen J. K. Paasikiven johdolla Neuvostoliiton ja lännen välissä.

Kun neuvostojoukot murskasivat Unkarin kansannousun vuonna 1956, Suomen johtavat poliitikot pysyivät hiljaa.

Sama toistui, kun Varsovan liiton panssarit vyöryivät Prahaan vuonna 1968 kukistamaan uudistusliikettä. Sosiaalidemokraattisen Mauno Koiviston johtama punamultahallitus tai presidentti Urho Kekkonen eivät ottaneet tapahtumiin suoraan kantaa.

NEUVOSTOLIITON TAHDISSA | Kekkosen presidenttikaudella 1956–1981 idänsuhteissa mentiin niin pitkälle, että Suomen hallituksen kokoonpano ei saanut ärsyttää Moskovaa. Kun niin kävi vuoden 1958 yöpakkaskriisin aikana, taloussuhteet jäätyivät ja Neuvostoliiton suurlähettiläs lähti Helsingistä. Pannaan joutuivat pian neuvostovastaisiksi katsotut poliitikot läpi puoluekentän.

— Keskustasta tuli pitkäksi aikaa Neuvostoliiton-suhteiden valtionhoitajapuolue. Puolue edusti snellmanilaista traditiota, jossa mukaudutaan tiettyyn rajaan asti hallitsevan suurvallan intresseihin, Juhana Aunesluoma sanoo.

Sosiaalidemokraatit pääsivät paitsiosta vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen, kun länsimielisenä asevelisosialistina tunnettu Väinö Leskinen teki katumusmatkan Moskovaan ja solmi suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen. Pannaan joutui vuorostaan kokoomus yli 20 vuodeksi.

UNIONIIN | Mauno Koivisto jatkoi totutulla linjalla vielä alkuvuodesta 1991: hän pidättäytyi tukemasta Baltian maita, jotka pyrkivät irti Neuvostoliitosta. Koiviston mukaan ei ollut oikein yllyttää baltteja ”kulkemaan semmoisella tiellä, jolla ei itse olla valmiita kulkemaan mukana”.

Baltiaa kohtaan tunnettiin Suomessa laajasti sympatiaa. Koivistoa arvosteltiin lehdistössä ja mielenosoituksissa liiallisesta varovaisuudesta.

Neuvostoliiton hajottua Suomi haki Euroopan unionin jäseneksi. Liikkumatila kasvoi, mutta valtiojohto ja kaikki presidentit Sauli Niinistöön asti ovat senkin jälkeen katsoneet parhaaksi olla provosoimatta Venäjää esimerkiksi Nato-jäsenyydellä.

— Suomen pitkä linja on ollut pysytellä selk­kausten ulkopuolella, ettei jäädä vasaran ja alasimen väliin, Timo Vihavainen summaa.

PERUSTUSLAILLISTA PERINTÖÄ | Suomalainen ulkopolitiikan konsensus näytti syksyllä pitkästä aikaa rakoilevan. Vihreät lähtivät hallituksesta osin siksi, että venäläinen Rosatom tuli mukaan Pyhäjoen ydinvoimalahankkeeseen. RKP:n puheenjohtaja Carl Haglund puolestaan varoitti, että Pyhäjoen voimalahankkeen tyrmääminen olisi ”kova viesti naapurimaahan”.

Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö on nähnyt Suomen politiikassa kaikuja 1970-luvun suomettuneisuuden ajasta. ”Venäjälle on asetettava rajat ja osoitettava, että kansainvälisen oikeuden vastaisesta toiminnasta on seurauksia”, Niinistö sanoi jo heinäkuussa ennen EU:n pakotepäätöksiä.

Vihavaisen ja Aunesluoman mukaan vihreiden periaatteellisuus ja idealismi muistuttavat Suomen nykyisessä poliittisessa kentässä selkeimmin 1900-luvun alun perustuslaillista linjaa.

Samoja sävyjä on siinä johdonmukaisuudessa, jolla kokoomuslainen pääministeri Alexander Stubb on puolustanut yhteistä EU-rintamaa Venäjän-vastaisissa pakotteissa.

Kaikissa suurissa puolueissa on kuitenkin sekä Venäjän politiikan vastustajia että ymmärtäjiä. Aunesluoma ei usko, että mikään puolue vaarantaisi hallituspaikkaansa vain Venäjän-politiikan takia.

— Kylmän sodan muistot eivät ole unohtuneet. Joka ikinen puolue tekee kaikkensa ollakseen hallituskelpoinen.

KATSE BALTIAAN PÄIN | Mihin puolueet nykyään vetäisivät rajan Venäjän voimapolitiikalle? Mikä yhdistäisi Suomen vastaavanlaiseen vastarintaan kuin 1900-luvun alun venäläistämisen aikana?

Juhana Aunesluoma arvioi, että suomalaiset eivät suvaitsisi Venäjän puuttumista maan sisäisiin asioi­hin, kuten vallankäyttöön ja johtajien valintaan. 

— On kuitenkin vaikea sanoa, vaikuttavatko esimerkiksi Jokereiden tai Pyhäjoen ydinvoimalan omistuskuviot Suomen sisäisiin asioihin. Kokoomuksen mielestä ne ovat normaalia liiketoimintaa, vihreistä maan sisäisiä asioita, joissa annetaan liikaa taloudellista valtaa ulkopuolelle.  

Timo Vihavainen uskoo, että suomalaisten mitta tulisi täyteen, jos Venäjä hyökkäisi Viroon.

— Viro on niin lähellä, että se säikäyttäisi suomalaiset. Silloin Nato-kanta todennäköisesti voittaisi Suomessa.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta