Kriisi syntyy, kun asiasta aletaan puhua kriisinä

Se, mikä herättää tunteita, myy. Sen vuoksi populistien kannattaa pitää yllä puhetta kriiseistä.

Pakolaiskriisi, eurokriisi, pankkikriisi. Kriisi ei ole neutraali käsite. Se vetoaa tunteisiin, ja siksi sillä, että jokin asia nimetään kriisiksi, on seurauksia.

Viime vuosina länsimaissa on riittänyt kriisejä. Yleistynyt kriisipuhe on osittain kytköksissä populismin nousuun, sanoo käytännöllisen filosofian yliopistotutkija Mikko Salmela Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta.

Populistinen retoriikka luo ja ylläpitää kriisejä nimeämällä järjestelmien häiriöitä sellaisiksi. Järjestelmän häiriö on kyseessä esimerkiksi silloin, kun rajavalvonta pettää, taloudessa tapahtuu jotain yllättävää tai kun teollisuuteen tai yhteiskuntaan kohdistuu rakenteellisia muutoksia, jotka aiheuttavat työttömyyttä.

Häiriön leimaaminen kriisiksi oikeuttaa radikaalit toimenpiteet, joita populistiset puolueet tilanteessa yleensä suosittavat, Salmela sanoo.

Kun yksittäiset häiriöt ja kriisit liitetään suurempaan kontekstiin ja niputetaan muiden kriisien kanssa, onnistutaan luomaan suurempi uhkakuva. Jos vaikkapa terrori-iskut New Yorkissa, Lontoossa ja Madridissa liitetään samaan keskusteluun, niistä voidaan puhua suurena turvallisuuskriisinä.

– Myös Yhdysvaltain presidentti Donald Trump käyttää samanlaista retoriikka. Hänen puheissaan globalisaatio, ongelmat Meksikon rajalla, rikollisuus, terveydenhuollon kalleus ja verotusaste yhdessä muodostavat uhan USA:ta kohtaan. Tämä on tunteilla vaikuttamista. Pelottelulla luodaan kriisin tunnelmaa, Salmela sanoo.

Kriiseillä haetaan vastakkainasettelua

Luonnonkatastrofien tai ydinvoimaonnettomuuksien kaltaisissa yllättävissä tapahtumissa eli kriiseissä eri toimijat pyrkivät reagoimaan ja ratkaisemaan tilanteen. Kriisit voivat tällöin toimia ihmisryhmiä yhdistävinä tekijöinä.

Populistisessa kriisiretoriikassa sen sijaan pyritään luomaan kriisistä pysyvä tila ja saamaan aikaan vastakkainasettelua. Oleellista populistisessa kriisiretoriikassa on, että siinä määritellään kansa, jota kriisi uhkaa, sekä taho, joka on vastuussa kriisistä.

– Nimeämällä syyllisiä populistiset puolueet luovat vastakkainasettelua.

Populistien puheissa syyllinen on usein eliitti, johon voi kuulua esimerkiksi poliitikkoja, journalisteja tai tutkijoita.

Aina asetelma ei ole sama. Espanjassa ja Kreikassa vasemmistopopulistit nimesivät vuoden 2010 tienoilla velkakriisin syyllisiksi kansalliset ja kansainväliset viranomaiset, jotka vaativat tiukkaa kulupolitiikkaa ja ankaria leikkauksia julkisiin palveluihin.

– Kansaksi määriteltiin kaikki, jotka olivat joutuneet niukkuuspolitiikan uhriksi, riippumatta etnisestä tai kielellisestä taustasta, Salmela kertoo. Kansa määriteltiin tässä tilanteessa heterogeenisemmin kuin populisteilla yleensä on tapana tehdä.

Salmela on emootiotutkija, joka tutkii, mitkä ihmisten tunteet edesauttavat populistisen retoriikan toimivuutta. Näitä tunteita ovat muun muassa pelko ja häpeä.

– Populistiset toimijat pyrkivät vetoamaan ihmisten pelkoihin. Kun ympärillämme on esimerkiksi talouteen tai turvallisuuteen liittyvää epävarmuutta, populistien on helppo tarttua niihin.

Salmelan mukaan individualististen länsimaalaisten on vaikeaa kohdata meihin henkilökohtaisesti kohdistuvaa häpeän tunnetta. Emme halua itse olla vastuussa epäonnistumisista, jolloin on helpompi syyttää muita. Ulkopuolinen syyllinen luo omassa ryhmässä yhtenäisyyttä.

Eurooppalaisesta kriisistä tuli kansallinen

Kriisi on poikkeustila, jolla voi perustella poikkeusten tekemistä lakeihin tai politiikkaan.

Sosiologian yliopistonlehtori Östen Wahlbeck Svenska social- och kommunalhögskolanista nostaa esimerkiksi niin sanotun pakolaiskriisin, josta alettiin puhua vuonna 2015. Tilanteesta siis puhuttiin ja puhutaan edelleen pakolaiskriisinä, ikään kuin järjestelmän häiriö olisi se, että Eurooppaan tuli lyhyessä ajassa suuri määrä pakolaisia.

– Todellisuudessa järjestelmän häiriö oli se, että Euroopan unionin politiikka epäonnistui. Aikaisemmin sovitut yhteiset pelisäännöt eivät pitäneet, Wahlbeck sanoo.

Pakolaisten vastaanotto ja rekisteröiminen eivät toimineet Etelä-Euroopassa, ja Etelä-Euroopan maat eivät saaneet riittävästi tukea vastaanottoon muilta EU-mailta, kun ne samanaikaisesti kamppailivat velkaongelmissa.

Wahlbeck tutkii osana suurta eurooppalaista tutkimusprojektia, minkälaisiin poliittisiin ratkaisuihin Suomessa päädyttiin niin sanotun pakolaiskriisin alla.

– Sen sijaan että keskustelisimme alkuperäisestä kriisistä, eli EU:n sisäisestä yhteistyöstä, keskustelu kriisistä on käyty kansallisella tasolla. Pakolaiskriisiä on siis käsitelty kansallisena ongelmana, jolle on ehdotettu kansallisia ratkaisuja pakolaisten tulon estämiseksi ja kontrolloimiseksi.

Keskustelun siirtyminen eurooppalaisesta ongelmasta kansallisiksi ongelmiksi voi nimenomaan johtua poliittisista agendoista, jotka hyötyvät pelottelevasta kriisiretoriikasta.

Filosofian tutkija Mikko Salmela mainitsee esimerkkinä Laura Huhtasaaren (PS) presidentinvaalikampanjan vuoden 2018 vaaleissa. Huhtasaari ratsasti rajat kiinni -kriisiretoriikalla, vaikka Suomeen tulevien pakolaisten määrä romahti vuoden 2015 jälkeen.

– Poliitikot esittivät Suomessa tilanteeseen tyypillisiä yksinkertaisia ratkaisuja, kuten rajat kiinni ja palautetaan kaikki. Tätä retoriikkaa muun muassa Huhtasaari yrittää ylläpitää, vaikka kriisi on jo ohi, Salmela sanoo.

Kriisipuhe kaipaa vastavoimia

Populismin nousun lisäksi kriisipuhetta ja -tietoisuutta on vahvistanut politiikan ja yleisemmin yhteiskunnan medioituminen, eli median lisääntynyt vaikutus.

Erilaisia järjestelmän häiriöitä on ollut aiemminkin, mutta nyt asioista puhutaan kriiseinä hanakammin kuin ennen. Salmelan mukaan myös kriisien ajallinen dynamiikka on voinut muuttua medioitumisen myötä.

– Yksittäisten kriisien elinkaari on lyhempi kuin aiemmin, ja median logiikka vahvistaa tarvetta tuoda uusia ongelmia esille kriiseinä, hän sanoo.

Sosiaalisen median lisäksi perinteisellä medialla on tärkeä rooli kriisipuheen leviämisessä ja levittämisessä, kuten ”oikeistopopulismin ikiliikkujasta” puhuva itävaltalainen populismin tutkija Ruth Wodak on todennut. Räikeillä, tyypillisesti yleisesti hyväksyttyjä arvoja tai normeja kyseenalaistavilla väitteillä ja ulostuloilla populistit pyrkivät ylittämään uutiskynnyksen, ja media raportoi niistä, koska skandaalit kiinnostavat ja myyvät.

Salmelan mukaan kriisipuheen yleistyminen vaatii vastavoimia, jotka laimentavat kriisiretoriikkaa.

Monet mediayhtiöt ovat viime vuosina perustaneet faktantarkistusyksiköitä, joiden tehtävä on tutkia poliitikkojen esittämien väitteiden todenperäisyyttä ennen niiden julkaisua. Myös poliitikot voivat tietoisesti pyrkiä hälventämään kriisitietoisuutta.

– Sitä oli esimerkiksi Saksan liittokansleri Angela Merkelin vakuuttelu ”Wir schaffen das”, eli ”me selviämme tästä” pakolaiskriisin aikana 2015, Salmela sanoo.

Kriisipuhetta ei ehkä voi välttää, mutta Salmelan mukaan olisi hyvä puhua niistä järjestelmien häiriöistä, joita erilaisten kriisien taustalla on.

– Populistien vastavoimien pitäisi pystyä osoittamaan, että on kyse järjestelmän häiriöistä, joita pyritään hoitamaan, niin vaikeaa kuin se usein onkin.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta