Olli Ruohomäki syntyi Turussa mutta varttui Thaimaassa, Laosin vastaisella rajaseudulla. Hänen vanhempansa työskentelivät siellä suomalaisen FIDA International -järjestön palveluksessa. Järjestö tekee lähetys- ja kehitysyhteistyötä.
— Thaimaalainen kulttuuri ja elämänmeno tulivat tutuiksi. Thaista tuli peräti toinen äidinkieleni.
Suomessa Ruohomäki kävi peruskoulun kolmannen ja kahdeksannen luokan.
— 1970–80-luvuilla Suomi näytti kovin erilaiselta kuin nyt. Olin kummajainen enkä sopinut turkulaislapsen normaaliin elämänpiiriin.
Lukion Ruohomäki suoritti Thaimaan pääkaupungissa Bangkokissa kansainvälisessä koulussa, jossa opiskeli aasialaisten diplomaattien ja liikemiesten lapsia. Hän oli koulun ainoa valkoihoinen oppilas.
Opetus oli korkeatasoista ja kannusti ajattelemaan kriittisesti.
— Kirjoitimme paljon esseitä ja teimme projekteja. Jo silloin minua kiinnostivat yhteiskunnalliset aineet: sosiologia, valtio-oppi ja historia, Ruohomäki muistelee.
MINNESOTAN KAUTTA HELSINKIIN
Lukion jälkeen koulukaverit pyrkivät Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Ruohomäki halusi Helsinkiin. Toiveena oli opiskella sosiaaliantropologiaa ja ryhtyä tutkijaksi. Ruohomäen lukio noudatti yhdysvaltalaista opetussuunnitelmaa, joka ei pätenyt Suomessa. Se tuotti päänvaivaa Helsingin yliopiston hallinnolle.
— Keväällä 1985 kansainvälisyys ja ulkomailla opiskelu olivat Suomessa suuria tuntemattomia. Kukaan ei tiennyt, miten toimia kaltaiseni opiskelijan kanssa.
Lopulta Ruohomäki haki ja pääsi Minnesotan valtionyliopistoon. Hyväksymispaperilla hän sai oikeuden pyrkiä myös Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan.
— Pääsykokeen tein englanniksi, koska suomen kielen kirjallinen taitoni ei ollut kovin vahva, Ruohomäki kertoo.
Ruohomäki selviytyi pääsykokeesta, mutta lähti kuitenkin yhdeksi lukuvuodeksi Minnesotaan opiskelemaan.
TAKAISIN THAIMAAHAN
Helsingin yliopisto osoittautui loistavaksi opinahjoksi, jossa motivoitunut opiskelija sai kasata paljon enemmän opintoviikkoja kuin tutkinto edellytti. Sosiaaliantropologian, sosiologian ja valtio-opin lisäksi Ruohomäki opiskeli kehitysmaatutkimusta.
— Opinnot valmistivat ajattelemaan laajasti ja analysoimaan syy-seuraussuhteita, maalaamaan isolla pensselillä.
Gradussaan Ruohomäki perehtyi Thaimaan riisintuotantoon ja matkasi sitä varten Lontoon yliopistoon. Sen yhteydessä toimii edelleen maineikas Lähi-idän, Afrikan ja Aasian tutkimuslaitos School of Oriental and African Studies eli SOAS.
— SOASin kirjastossa oli thainkielistä aineistoa, jota hyödynsin lopputyössäni.
Armeijavuoden jälkeen Ruohomäki palasi Lontoon yliopistoon ja aloitti jatko-opintonsa. Hän vietti vuoden Etelä-Thaimaan kylissä keräten tutkimusaineistoa väitöskirjaansa varten.
YK TARJOSI TILAISUUDEN
1990-luvun alussa Ruohomäen tulevaisuudensuunnitelmat muuttuivat.
— Suomi ui syvässä lamassa, ja yliopistossa oli tarjolla vain niukasti virkoja. Kilpailu niistä oli kova. Olisin voinut yrittää, mutta ajattelin, ettei kannata.
Satunnaiset viransijaisuudet tai apurahaelämä eivät houkuttaneet, joten Ruohomäki haki YK:n apulaisasiantuntijaksi ja palasi Kaakkois-Aasiaan, tällä kertaa Kambodžaan.
Vuosina 1995–1997 hän työskenteli YK:n kehitysohjelman UNDP:n palveluksessa ja viimeisteli samaan aikaan väitöstyötään.
— Tutkijan on ennakoitava tulevaisuuttaan. Ei riitä, että saa yhden projektin valmiiksi ja ryhtyy vasta sitten pohtimaan tulevaa. Minulle valkeni, että Suomessa kaikki tiet olivat tukossa mutta YK tarjosi mahdollisuuden. Siitä ei ollut paluuta yliopistomaailmaan.
VAARALLINEN, UNOHTUMATON
Kambodža poikkesi tyystin Thaimaasta. Vuosikymmeniä kestäneen väkivallan jälkeen maassa oli rauhansopimus, jota turvasi mittava YK-operaatio UNTAC, United Nations Transitional Authority in Cambodia. YK:n rahalla raivattiin miinoja, rakennettiin teitä, korjattiin koulurakennuksia ja tuettiin ihmisten toimeentuloa.
Päämääränä oli auttaa pakolaisia palaamaan leireiltä entisille kotiseuduilleen. Ruohomäki vastasi UNDP-järjestön hankkeista Kambodžassa. Toimisto sijaitsi pääkaupungissa Phnom Pengissä, mutta työ tehtiin maaseudulla.
— Puolet viikosta liikuin kentällä.
Olli Ruohomäelle kokemus oli ainoa laatuaan jo siksi, että YK onnistui Kambodžassa paremmin kuin muissa samanaikaisissa operaatioissaan muun muassa Balkanilla.
Myös paikalliset arvostivat YK:n aikaansaannoksia. Moni tuolloin syntynyt lapsi sai nimekseen Untac.
— Kambodža oli todella vaikea paikka. Sisällissota jatkui osassa maata. Olin ainoa YK:n työntekijä, jota ei ryöstetty pistooli ohimolla, Ruohomäki kertoo.
Kambodžaan hakeutui kokeneita avustustyöntekijöitä.
— He eivät tehneet työtään rahasta vaan intohimosta. Oli hienoa olla osa jotain suurta.
VIIMEISELLÄ RAJALLA
Kambodžasta Ruohomäki jatkoi naapurimaahan Laosiin, jossa hän toimi maaseudun kehittämisohjelman hankepäällikkönä World Vision -järjestössä.
Lapsena hankitusta kielitaidosta oli hyötyä, kun työtä tehtiin laoksi, joka on thain sukulaiskieli.
— Ei siellä olisi englannilla pärjännyt, Ruohomäki toteaa.
Muutoin Laos oli täysin toista maata kuin Kambodža.
1990-luvun lopussa se oli sulkeutunut ja köyhä mutta rauhallinen. Ruohomäen työkenttänä oli Uudenmaan kokoinen lääni Etelä-Laosissa. Sähköä ei ollut, vessojakin vain kaksi. Toinen niistä oli paikallisessa terveyskeskuksessa, toinen kunnanjohtajan kotona.
Kerran viikossa vuoristokylien asukkaat laskeutuivat Laosia, Thaimaata ja Vietnamia yhdistävälle tielle ja kävivät kauppaa lähistön laokansojen kanssa.
— Paikka oli todellinen last frontier. Jos maailmassa olisi syttynyt ydinsota, en olisi tiennyt siitä mitään.
LASTEN VUOKSI SUOMEEN
Runsaan vuoden pesti Laosissa olisi jatkunut, mutta Ruohomäen vaimo alkoi odottaa perheen esikoista. He ajattelivat, että syrjäinen maaseutu ei ollut paras paikka vauvalle: muun muassa malaria oli yleistä, vaikka he itse olivat taudilta säästyneet.
Ruohomäki palasi Helsinkiin ja aloitti toukokuussa 1999 kehityspolitiikan neuvonantajana ulkoministeriössä.
— Ajattelimme ensin palata takaisin Kaakkois-Aasiaan. Sain hyvän työtarjouksen Mekongin jokikomissiosta, ja Laosin pääkaupungissa Vientianessa olisi pärjännyt myös pienen lapsen kanssa.
Suomi kuitenkin voitti, ja Ruohomäen koti on nyt täällä. Nuorin lapsi saa käydä koulunsa rauhassa loppuun, minkä jälkeen tulevaisuutta voi arvioida uudelleen.
— Ulkoministeriössä jäädään eläkkeelle 68-vuotiaana, joten on tässä vielä aika pitkä pätkä työvuosia jäljellä.
KUN ASEET PUHUVAT
Nykyisessäkin työssä saa matkustaa. Kehityspolitiikan neuvonantajana Olli Ruohomäki suunnittelee ja seuraa Suomen valtion kriisinhallinnan ja jälleenrakennuksen hankkeita konfliktialueilla. Monet niistä toteutetaan yhteistyössä YK:n, Euroopan unionin tai puolustusliitto Naton kanssa.
Erityisen tutuiksi ovat tulleet Kosovo ja Palestiinalaisalue, jonka pääkaupungissa Ramallahissa Ruohomäki toimi Suomen yhteystoimiston apulaisedustajana vuosina 2005–2007. Vakiokohteita ovat olleet myös Lähi-idän maat, kuten Libanon ja Syyria.
Afganistanissa Ruohomäki on käynyt 17 kertaa. Viime vuonna hän viipyi maassa puoli vuotta Suomen Kabulin-suurlähetystön vastaavana asiainhoitajana.
Tuntuma todellisuuteen on tärkeä tutkijalle ja virkamiehellekin. Joskus todellisuus merkitsee kaoottista tilannetta — tai sotaa.
— Olen ollut rakettikeskityksessä ja minua päin on ammuttu. Joka kerta vaaranpaikassa olen miettinyt, onko tämä kaiken väärti. Tapahtumat on kelattava tarkkaan mielessä ja jätettävä taakse. Henkinen iho on paksuuntunut.
MUSTA TULEVAISUUS?
Ruohomäki viihtyy neuvonantajan työssään, jota on saanut muovata varsin joustavasti mieleisekseen.
— Olen voinut keskittyä väkivaltaisiin konflikteihin, kriisinhallintaan, terrorismiin ja tulevaisuuden sodankäyntiin. Pidän siitä, että voin yhdistää omaa kokemusta Suomen valtion toimiin ulkomailla.
Ruohomäki teki kahden vuoden vierailupestin vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa. Tutkimuskausi päättyi kesällä. Tutkimustyö ja kirjoittaminen tuntuivat mielekkäältä, vaikka osa aiheista ja lopputuloksista on mustanpuhuvaa kuunneltavaa.
Miltä maailma sitten näyttää vuonna 2035? Ruohomäen ennuste muistuttaa dystopiaa. Väestö kasvaa, kaupungit slummiutuvat, harvoille riittää työtä. Ilmasto lämpenee, ympäristö pilaantuu, taudit leviävät.
Valtiot haurastuvat ja valta siirtyy rikollisjoukkioille sekä kansallisille tai uskonnollisille ääriryhmille. Nyt on jo käynyt niin esimerkiksi Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduilla.
Väkivalta ja hallinto sekoittuvat.
MUUTOSTA EI VOI PAKOTTAA
Ruohomäki lainaa kulttuuriantropologi Matti Sarmelaa ja toteaa, että voittajat sopeutuvat ja sinnittelijät selviytyvät jotenkin.
Häviäjät taas syrjäytyvät ja tuottavat ongelmia itselleen, lähiympäristölleen ja kansainväliselle yhteisölle. Hankalinta on se, että kehitystä on mahdotonta pysäyttää perinteisin menetelmin. Sitä on jo nyt yritetty Afganistanin lisäksi lukuisissa muissa kansainvälisen kriisinhallinnan kohdemaissa.
— Mittavista panostuksista huolimatta iso osa maailman valtioista ei ole omaksunut demokratiaa, hyvää hallintoa eikä ihmisoikeuksia.
Ruohomäen mielestä ratkaisu ei ole pakkoviedä jälkiteollista yhteiskuntamallia maihin, joissa eletään väkivaltaista konfliktia. Tehokkainta on auttaa löytämään keinoja, joilla sopeudutaan vääjäämättömään muutokseen.
— Ulkopuoliset voivat tuupata hieman eteenpäin. Viime kädessä muutos tulee yhteiskuntien sisältä, jos on tullakseen.
Kansainvälinen kriisinhallinta voi auttaa sietämään yllättäviä iskuja ja toipumaan niistä. Esimerkiksi luonnonkatastrofien jälkeen nopea apu on tarpeen. Laajojen ja kunnianhimoisten operaatioiden sijaan Ruohomäki suosisi täsmätoimia.
— Ratkaistava ongelma voi liittyä energiahuoltoon, vedenjakeluun, terveydenhoitoon, finanssipalveluihin, kuljetukseen, viestintään ja turvallisuuteen. Ne ovat tärkeitä, sillä niiden varassa yhteiskunnat toimivat.
PELKOJEN TAAKSE
Ruohomäki on kysytty asiantuntija tilaisuuksissa, joissa keskustellaan konflikteista, kriisinhallinnasta tai terrorismista. Hän varoittaa kuulijoitaan synkähköistä näkemyksistään.
— En ole kyyninen vaan skeptinen, jopa inhorealistinen. Mielestäni monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.
Ruohomäki korostaa, että kansainvälisellä kriisinhallinnalla ja kehitysyhteistyöllä on saatu aikaan paljon hyvää eri puolilla maailmaa. Silti todellisuus on nähtävä sellaisena kuin se on.
— Ei voi tukeutua toiveajatteluun vaan on tiedettävä taustat ja ennen kaikkea ymmärrettävä historiaa ja kehityskulkuja. Monisyisten ilmiöiden ymmärtäminen edellyttää kokemuksellisen tiedon ja akateemisen pohdinnan yhdistämistä.
Ruohomäki oli Ulkopoliittisen instituutin vierailupestinsä aikana myös mukana tutkintaryhmässä, joka selvitti viime vuoden elokuussa tapahtuneita Turun puukotuksia. Arabian kielen ja islamin tutkimuksen yliopistonlehtori Marko Juntunen, Lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ja Ruohomäki analysoivat puukottajan islamistisen manifestin. Lisäksi Ruohomäki avasi oikeudenkäynnissä Isis-äärijärjestön tunnuspiirteitä.
VAALIKAUSI LYHYT, HISTORIA PITKÄ
Välillä Ruohomäen mieleen hiipii epäilys oman tutkimuksen merkityksestä. Tietoa on, mutta päättäjät tekevät tietoisesti vääriä ratkaisuja. Valta ja itsekkyys syrjäyttävät usein sivistyksen.
— Poliitikot eivät aina ymmärrä, että maailma on monimutkainen paikka, eikä se toimi vaalikausien logiikalla.
Tilanne ei ole uusi, Ruohomäki muistuttaa.
Kerrotaan, että vuonna 1648 Ruotsin kansleri Axel Oxenstierna lähetti poikansa Johanin Westfaleniin neuvottelemaan rauhasta. Poika epäili kykyään selviytyä Euroopan kuninkaiden, prinssien ja ruhtinaiden seurassa, mihin isä totesi: ”Voi poikaseni, kunpa tietäisit, kuinka vähällä järjellä maailmaa hallitaan.”
— Niin on älyttömän relevantti huomautus tänäkin päivänä.
Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/08/18.