Itsenäisyys houkuttaa, vaikka omaksi maaksi irtautuminen on vaikeaa

Eri puolilla maailmaa separatistiset liikkeet haaveilevat omista valtioista. Seuraavaksi kansallisvaltion saattavat haastaa aivan uudenlaiset itsenäisyysmieliset: suuret kaupungit tahtovat nykyistä enemmän poliittista valtaa ja taloudellista liikkumavaraa.

Viime syksynä järjestettiin kaksi kansanäänestystä itsenäisyydestä. Kumpikin äänestys tapahtui ilman emämaan suostumusta, kummassakin itsenäisyysmieliset voittivat murskaluvuin ja kumpikin äänestys herätti vastalauseita sekä alueen sisällä että ulkopuolella.

Äänestysten järjestäjät olivat Katalonia ja Irakin Kurdistan, joita ei kovin moni muu asia yhdistäkään. Paitsi se, että kumpikaan tuskin itsenäistyy aivan lähitulevaisuudessa.

Vuosikausia on puhuttu siitä, että globalisaatio hävittää rajat ja yhdenmukaistaa alueet. Silti pyrkimys muodostaa uusia valtioita etnisyyden, kielen tai kulttuurin perusteella ei ole kadonnut. Separatismi kytee kaikissa maanosissa.

— Kansallisvaltio on tullut vain suositummaksi, vaikka globaalit riippuvuudet kaventavat sen toimivaltaa, poliittisen historian professori Pauli Kettunen arvioi.

1800-luvulla syntyi kansallisuusaate eli nationalismi, jonka mukaan valtio saa oikeutuksensa siitä, että se on tietyn kansan alue. Suurin osa nykyisistä valtioista perustuu tähän ajatukseen.

Kansallisuusaatteessa on vain paha valuvika.

— Maailmassa on erittäin vähän paikkoja, joissa valtion ja kansan raja lankeaa ristiriidattomasti ja kauniisti, Kettunen toteaa.

Muodostuneiden kansallisvaltioiden sisälle jää lähes aina muita kansallisuuksia, mikä synnyttää uusia itsenäistymispyrkimyksiä.

Itsenäistyminen on helpompaa valtatyhjiössä

Ei tarvitse kuin katsoa vanhoja karttoja, niin huomaa, että asiat voisivat olla toisin. Rajojen vetämisessä ollaan perusasioiden äärellä: kuka alueella asuu ja keiden kanssa? Ketkä kuuluvat samaan kansaan? Kuka kuuluu enemmistöön, kuka vähemmistöön? Kuka päättää asioista?

Valtiot ovat yleensä lojaaleja toisilleen ja tunnustavat itsenäiseksi julistautuneita alueita vasta, kun ne ovat saaneet hyväksynnän emämaaltaan. Emämaat taas harvemmin suhtautuvat lähtijöihin suopeasti.

Siksi otollisimpia hetkiä itsenäistyä ovat maailmanhistorian käänteet, jolloin vallitseva järjestys romahtaa. Viime vuosisadalla näin kävi kolmasti, ja joka kerta syntyi paljon uusia valtioita.

Suomi tarttui tilaisuuteen runsaat sata vuotta sitten, eikä ollut asialla yksin. Ensimmäisen maailmansodan päätteeksi Venäjän, Itävalta-Unkarin ja Osmanien imperiumit hajosivat ja niiden raunioille muodostui peräti 23 uutta valtiota.

Toisen maailmansodan jälkeen mureni kolonialismi, minkä seurauksena suuri osa siirtomaista itsenäistyi 1950–1960-luvun aikana Aasiassa ja Afrikassa.

Tuleeko ero rauhallisesti vai väkivalloin?

1990-luvulla kommunismin kaatuminen synnytti taas joukon uusia valtioita. Pauli Kettusen mukaan Neuvostoliitto hajosi yllättävänkin rauhanomaisesti, vaikka nationalismi voimistui yhteiskuntajärjestelmän muuttuessa.

Vielä kivuttomammin sujui Tšekkoslovakian katkeaminen Tšekiksi ja Slovakiaksi. Sen sijaan Jugoslavia purkautui veristen sotien kautta.

Syitä eroihin Kettunen etsii siitä, millaisin tavoittein järjestelmän muutosta johdettiin. Tšekkoslovakiassa nationalismi ei päässyt hallitsemaan muutosta niin, että siitä olisi tullut väkivaltainen voima. Jugoslaviassa etnisyys taas nostettiin keskeiseksi politiikan perusteeksi — vaikka suurin osa syntyneistä valtioista olikin etnisesti jakautuneita.

— Jugoslavian hajoamissodista jäi muille maille trauma, miettii maantieteen professori Sami Moisio.

Kansainvälinen yhteisö ei ryhdy kovin herkästi tukemaan kieleen ja kulttuuriin perustuvia itsenäistymishankkeita, koska etnisessä nationalismissa piilee isojen väkivaltaisuuksien riski.

Venäjä kannustaa muita muttei omiaan

Valtioiden muodostumista ja muutosta tutkineen Moision mukaan separatismi paljastaa myös valtion todellisen olemuksen.

— Viime kädessä valtio on poliittinen toimija, joka perustuu fyysisen väkivallan käytön monopoliin tietyllä alueella. Valtion keskushallinto ei yleensä katso hyvällä separatistisia pyrkimyksiä, Moisio toteaa.

Erikoinen tapaus on Venäjä, joka mielellään kannustaa itsenäistymispyrkimyksiä muissa maissa, vaikka omien rajojensa sisällä se ei hyväksy separatismia lainkaan. Venäjän vaikutuksesta sen lähialueille on syntynyt separatistivaltioita, kuten Abhasia, Etelä-Ossetia ja Transnistria, joita harva muu maa on tunnustanut.

Uutena välineenä Venäjällä on sosiaalinen media ja nettitrollit, joilla oli merkittävä rooli myös Katalonian itsenäisyyskeskusteluissa.

Sorron alta irtautuminen hyväksytään

YK:n toiminnan lähtökohtana on valtioiden puuttumattomuus toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Toisaalta tärkeitä ovat myös ihmisoikeuksien korostaminen ja kansojen itsemääräämisperiaate.

Jos ihmisoikeuksia poljetaan, muut maat saattavat tunnustaa separatistit piittaamatta emämaan mielipiteestä. Kosovon on tunnustanut 110 YK:n jäsenvaltiota, vaikka Serbia pitää aluetta yhä autonomisena maakuntanaan.

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta itsenäistymistä pidetään oikeutettuna, jos alue on kuristavan sortovallan alla tai siirtomaana, oikeushistorian professori Jukka Kekkonen toteaa.

Aina sekään ei riitä. Esimerkiksi kurdit ovat kohdanneet vuosien varrella monenlaista sortoa, mutta tukea itsenäistymiselle ei ole herunut.

Kekkosen mukaan juridiikasta löytyisi perusteita kurdivaltiolle, mutta politiikasta välttämättä ei.

— Juridiikan ja politiikan raja on liukuva. On tulkinnanvaraista, mille pannaan painoa. Taloudelliset edut merkitsevät usein enemmän kuin humanitääriset perusteet.

Kurdeja asuu Irakin, Turkin, Syyrian ja Iranin alueilla. Irakin kurdien irtautumishalujen pelätään leviävän naapurimaihinkin ja horjuttavan alueen tasapainoa.

— Suurvallat ovat pitkään ratkaisseet kurdien kohtalon. Kurdivaltiota ei synny, ellei maailmanpolitiikassa avaudu suurempaa mahdollisuuksien ikkunaa, Sami Moisio arvioi.

Myös hyväosaiset kapinoivat

Kaikki separatistit eivät suinkaan ole sorrettuja. Monet heistä elävät demokraattisissa hyvinvointivaltioissa, jopa niiden vauraimmilla alueilla, kuten Kataloniassa ja Pohjois-Italiassa.

Julkisten investointien jakautuminen valtion alueella herättää närää ja kysymyksiä siitä, pitääkö olla solidaarinen köyhemmille alueille. Yhtenäisvaltioita on perinteisesti rakennettu tulonsiirroilla. Tällöin varakkailla alueilla syntyy tunne, että niitä lypsetään muiden hyväksi.

— Voidaan puhua hyväosaisten kapinasta, kärjistää Jukka Kekkonen.

Hänestä Katalonian itsenäistymispyrkimykset ovat ahdasta etnistä nationalismia, jota Eurooppa ei kaipaa. Ei Kekkonen hyväksy Espanjankaan toimia. Hänen mukaansa Espanjan kannattaisi miettiä liittovaltiorakennetta tai ainakin antaa kaikille alueille samat oikeudet kuin Baskimaalle, jolla on nyt pisimmälle viety autonomia.

Joskus keskusteleva suhtautuminen separatisteihin tepsii paremmin kuin jyrkkyys. Britannia salli skottien äänestää itsenäisyydestä vuonna 2014, ja nämä päättivät jäädä. Espanja kielsi äänestyksen katalaaneilta ja nyt ollaan tilanteessa, joka vaikuttaa umpikujalta.

Korvauksia menneistä vääryyksistä

Kieli- ja kulttuurialueena Katalonia on kahden valtion, Espanjan ja Ranskan alueella. Ranskan katalaaneilla on ollut paljon vähemmän kielellistä ja kulttuurista liikkumavaraa kuin Espanjassa, mutta he eivät järjestä kansanäänestyksiä itsenäisyydestä. Onko sulauttaminen siis ratkaisu separatismiin?

Tuskinpa vain. Usein separatismi on lähtöisin nimenomaan väkipakolla tehdystä kulttuurisesta sulauttamisesta. Ranskan ja Espanjan eroissa on kyse valtioiden erilaisesta historiasta, Espanjan tapauksessa erityisesti sisällissodan ja Francon aikakauden taakasta.

Kansallinen identiteetti on yllättävän voimakas ja sitä on helppo lietsoa. Separatismi on arkipäivän politiikkaa, johon usein liittyy menneiden vääryyksien muistelua.

— Nämä ”Egyptin orjuus” -tarinat ruokkivat itsenäisyyshaaveita, Sami Moisio sanoo.

— Separatistit kirjoittavat historiaa kapean tirkistysluukun läpi ja unohtavat kaiken muun paitsi kansallisuuden, Jukka Kekkonen toteaa.

Myös maailman paras autonomia rimpuilee

Sulauttamista parempi keino hoitaa separatismia on siirtää valtaa alueille ja sallia laajempi autonomia. Usein se riittääkin. Monet separatistit tavoittelevat parempaa autonomiaa, eivät varsinaista itsenäisyyttä.

Suomen Ahvenanmaata on kutsuttu jopa maailman parhaaksi autonomiaksi. Silti sielläkin esiintyy separatismia.

Suomen saamelaisalueella ei sen sijaan ole juuri ollut irtautumispyrkimyksiä, vaikka lähtökohdat siihen olisivat olemassa. Suomen kansallisvaltion rakentamiseen liittyi sulauttamista ja saamelaiskulttuurin kaventamista. Oman valtion sijaan Suomen saamelaiset ovat kuitenkin tyytyneet tavoittelemaan alkuperäiskansojen oikeuksien saamista YK:n suosittelemalle tasolle.

Kun kaupunki ottaa vallan

Kansallisvaltion saattavat haastaa seuraavaksi aivan uudenlaiset separatistit.

— Olen miettinyt viime aikoina kaupunkiseparatismia. Se ei viittaa kaupunkien pyrkimykseen irtautua valtiosta, vaan vaateisiin muuttaa kaupunkien ja valtion välistä suhdetta, sanoo Moisio.

Hän esittää maaliskuussa ilmestyneessä teoksessaan Geopolitics of the Knowledge-Based Economy (Routledge 2018), että tietointensiivisen talouden maailmanlaajuinen nousu on vähitellen johtanut kaupunkien roolin korostamiseen aluevaltioiden kustannuksella. Suurimmat kaupungit tahtovat nykyistä enemmän poliittista toimivaltaa ja taloudellista liikkumavaraa.

— Helsingin pormestarin Jan Vapaavuoren ja joidenkin muiden kaupunginjohtajien avaukset liittyvät tähän kehityskulkuun, joka on rantautunut Suomeen suhteellisen myöhään, sanoo Moisio.

Kaupunkiseparatismi on myös identiteettipoliitikkaa. Voidaan esimerkiksi korostaa sitä, miten kaupunkilaisella on enemmän yhteistä muiden maiden kaupunkilaisten kuin oman maan maalaisten kanssa.

Kaupungit, valtiot ja talousliitot käyvät kovaa taloudellista kilpailua sijoituksista. Euroopan unionikin on muuttunut rauhan projektista lähinnä kilpailukykyorganisaatioksi. Euroopan separatisteille EU on ollut pettymys: pohjimmiltaan se on kansallisvaltioiden liitto. Tämä näkyi selvästi esimerkiksi EU:n reaktioissa Katalonian äänestykseen.

Ei ole oikotietä onneen, mutta joskus voi käydä hyvin

Lukuisat kansallisuudet ja identiteetit eivät aina aiheuta separatismia. On paljon monikansallisia valtioita, jotka toimivat hyvin. Esimerkiksi Sveitsi on maailman vauraimpia ja rauhallisimpia maita.

— Suhtautuisin pikkuisen varauksella silloin, kun joku sanoo haluavansa määrätä itse. Kaikkien asemaa ja oikeuksia pitää silti kunnioittaa, oli kyseessä enemmistö tai vähemmistö, pohtii Jukka Kekkonen.

Ideaalitilanteessa kaikille valtion kansalaisille on tarjolla riittävät osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuudet, enemmistön tahtoa kunnioitetaan ja vähemmistön asemaa suojataan.

— Antiikin roomalaiset sanoivat, että ihmisen isänmaa on siellä, missä hänen on hyvä olla. Se ei ole sidonnaista siihen, onko se paikka itsenäinen valtio vai toisen osa, Kekkonen huomauttaa.

Itsenäistyminen ei ole oikotie onneen: hyvin usein siihen liittyy väkivaltaisuuksien riski. Maailman nuorin valtio on vuonna 2011 itsenäistynyt Etelä-Sudan. Se on ollut sisällissodassa vuodesta 2013.

Toisaalta myös Suomessa puhkesi itsenäistymisen jälkeen raaka sisällissota. Harva suomalainen silti tänä päivänä ajattelee, että olisi ollut parempi jättää itsenäistymättä.

Lue lisää kaupunkien roolin muutoksesta: Sami Moisio, Geopolitics of the Knowledge-Based Economy (Routledge, 2018)

Artikkeli ilmestyy Yliopisto-lehdessä Y/04/18.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Talous & yhteiskunta