Suomen saamelaisten pyrkimykset turvata elinkeinojaan ovat johtaneet valituksiin Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeustoimikunnalle. Muiden muassa YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz ilmaisi vahvan huolensa metsähallituslakiluonnoksesta ja sen kielteisistä vaikutuksista luontaiselinkeinoja harjoittaville. Eduskunta kuitenkin vahvisti lain sellaisenaan piittaamatta kansallisesta ja kansainvälisestä arvostelusta.
Ongelma niin kansainvälisen työjärjestön ILOn alkuperäiskansoja koskevassa sopimuksessa kuin pohjoismaisessa saamelaissopimuksessa – josta juuri neuvotellaan – on Suomen valtion oikeus maankäyttöön. Suomen valtio haluaa omistaa Lapin maat ja hyötyä sen rikkauksista. Saamelaiset päätyvät siksi näennäispolitiikan kohteeksi: heidän osallistumistaan tuetaan, mutta heidän todellista osallistumistaan poliittiseen päätöksentekoon ei sallita.
Suomi haluaa olla vähemmistöoikeuksien mallimaa. Niinpä saamelaiset on tunnustettu alkuperäiskansaksi, heille on taattu kulttuuriautonomia ja Suomen eduskunnalla on velvollisuus kuulla saamelaisia. Suomi on vakuuttanut järjestävänsä saamelaiskysymyksen kansainvälisten ihmisoikeusnormien vaatimalla tavalla ja raivaavansa tieltä sellaiset tekijät, jotka ovat estäneet saattamasta voimaan ILOn alkuperäiskansoja koskevan sopimuksen.
Yli 28 vuoden ajan Suomi on hallitus toisensa jälkeen pyrkinyt tähän päämäärään – ilman että sen saavuttaminen olisi siirtynyt hetkeäkään lähemmäksi.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset laaditaan ja hyväksytään kaukana omasta arjestamme. Niitä ohjaavat Yhdistyneiden kansakuntien vuoden 1948 yleismaailmallinen ihmisoikeusoikeusjulistus, jonka peruspilareiksi on määritelty yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys.
Nykymaailmassa mitkään paikat, ajat tai tilanteet eivät ole toisistaan riippumattomia. Siksi myös saamelaisten tilanteeseen vaikuttaa monimutkainen vyyhti, jossa toisiinsa kietoutuvat niin globaali markkinatalous kuin poliittiset diskurssit. Paikallinen ihmisoikeuksien tulkinta perustuu puolestaan henkilökohtaisiin menneisyyksiin, paikallishistoriaan, ja vallan ilmaisuun erilaisten ihmisryhmien välillä.
Saamelaisten intressit eivät ole voineet näyttäytyä julkisessa tilassa heidän omilla ehdoillaan.
Saamelainen poliittinen identiteetti sai jalansijaa, kun saamelaiset alkoivat toimia yhteistyössä maailman muiden alkuperäiskansojen kanssa. Yhteistyössä painottui tietoisuus pitkään kestäneestä sorrosta valtioiden assimilaatiotoimien, eli enemmistökulttuuriin sulauttamiseen tähtäävien päätösten myötä.
”Vallankäyttö on voimakkaimmillaan aina silloin, kun sen tunnistaminen on lähes mahdotonta”, sanoi Steven Lukes vuonna 1974 kirjassaan Power: A Radical View. On tärkeää yrittää ymmärtää sitä yhteyttä, jossa kansainvälisen oikeuden kieltä käytetään. Niin on mahdollista tunnistaa, millä tarkoitusperillä yksittäisiä kansainvälisten sopimusasiakirjojen pykäliä nostetaan retoriseen käyttöön.
Suomen saamelaiset ovat kehittäneet omia strategioitaan toimiakseen suomalaisessa yhteiskunnassa. Saamelaisten intressit eivät ole voineet näyttäytyä julkisessa tilassa heidän omilla ehdoillaan. Saamelaiset kalastajat eivät esimerkiksi ole saaneet ääntään kuuluviin lainkaan, koska Suomessa on ollut vallalla käsitys saamelaisista poronhoitajina.
Erik Allardt ilmaisi jo neljäkymmentä vuotta sitten havaintojaan siitä, kuinka Suomessa yhtäläisyys tunnustetaan vallitsevaksi myytiksi. Myytissä halutaan kuitenkin elää, koska suomalaiset olettavat sillä saavuttavansa konflikteista vapaan yhteiskunnan.
Siten ei ole yllättävää, että Suomen gallupin kyselyssä suomalaiset pitivät parhaiten Suomea kuvaavina sanoina yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa. Myytti vallan tasaisesta jakautumisesta on yhtä voimakas kuin usko siihen.
Pyrkiessään pelastamaan elinkeinonsa poronhoitajat oppivat vetoamaan suoraan kansainvälisiin ihmisoikeuspykäliin.
Jos yhdenvertaisuuden periaatetta toteutettaisiin saamelaisten kohdalla, saamelaisia jouduttaisiin kuulemaan myös yhtenäisyyden myyttiä horjuttavissa asioissa. Tämä voisi ratkaista ’statuksettomien saamelaisten’ oikeudettoman tilanteen: saamelaiskäräjien politiikka saattaisi muuttua avoimemmaksi ymmärtämään niitä, joita voimakas assimilaatiopolitiikka valtion taholta vahingoitti kaikista syvimmin.
Saamelaispolitiikan epäonnistumisesta syytetään yleensä kahta tahoa: itse saamelaisia, jotka eivät aja oikeuksiaan tarpeeksi sekä saamelaisalueen kuntia, jotka pihiydessään pimittävät saamelaismäärärahoja. Todellinen syyllinen eli oikeuksien toteutumisesta vastaava Suomen valtio pukeutuu yleensä voimattomuuden viittaan.
Kansainvälinen ihmisoikeuksien kieli saattaa tällaisessa tilanteessa antaa ratkaisevia eväitä tilanteen muuttamiseen.
Näin tapahtui Nellimin alueen metsäkiistassa. Siinä Metsähallitus oli tuhoamassa Ylä-Lapissa alueen poroille elintärkeät talvilaitumet kaikista kansainvälisistä sopimuksista välittämättä. Pyrkiessään pelastamaan elinkeinonsa poronhoitajat oppivat vetoamaan suoraan kansainvälisiin ihmisoikeuspykäliin. Tämän myötä hakkuut tunnistettiin nimenomaan ihmisoikeusongelmaksi: kansainvälisen yhteisön asiaksi.
Ihmisoikeuskieleen liittyy valtava mahdollisuus saada äänensä kuulluksi. Samalla siihen sisältyy selkeä riski: oikeuden kieli tuo mukanaan oletuksia ihmisistä kulttuurien jäseninä. Silloin on tärkeää miettiä, mitkä määritelmistä vangitsevat – ja mitkä vapauttavat ihmisen.