Sodat ja tulipalot eivät ole lannistaneet Helsingin yliopistoa, kriiseistä on versonut myös uutta hyvää

380-vuotias Helsingin yliopisto on nähnyt vaikeita aikoja eri vuosisadoilla, kun tiedeyhteisöä ovat koetelleet sodat ja tulipalot. Kriiseillä on ollut hintansa, mutta niistä on voinut versoa myös uutta.

Koronavirus on muuttanut yliopistolaisten arjen. Rakennukset on suljettu, tapahtumia peruttu ja etäyhteydet ovat kovassa käytössä. Viruksen lisäksi monia huolestuttaa tutkimuksen jatkuvuus, tenttijärjestelyt, valmistuminen tai yhteisön puute.

Yliopisto on kuitenkin aina selviytynyt kriiseistä.

– Kriisit ovat yleisesti yliopiston historiassa mahdollistaneet rytminvaihdoksen, oli sitten kysymys valtiollisesta, poliittisesta, aatteellisesta tai muusta murrosajasta, kertoo Euroopan historian professori Laura Kolbe.

– Yliopistoyhteisö on aina ollut hyvä ratkaisemaan käytännön ongelmia. Eurooppalainen yliopisto on ollut olemassa tuhat vuotta, ja se on selvinnyt kaikista mahdollisista kriiseistä – paikallisista, kansallisista ja globaaleista. Tästäkin kriisistä selvitään ja saadaan runsaasti uusia tutkimuksellisia haasteita.

Kuinka kävi 1700-luvulla, kun Kuninkaallisen Turun Akatemian professorit pakenivat Ruotsiin? Entä kun palon runtelemasta Turusta siirryttiin Helsinkiin? Miten toimi etäopiskelu rintamalla jatkosodan aikaan? Helsingin yliopiston kriisihistoriaa valotti Yliopistomuseon näyttelypäällikkö Pia Vuorikoski.

Sukupolvenvaihdos johti tieteen kehitykseen

Isoviha eli suuri Pohjan sota (1700–1721) katkaisi Kuninkaallisen Turun Akatemian toiminnan lähes kymmeneksi vuodeksi. Kun akatemian ovet suljettiin 1713, professorit pakenivat Ruotsiin, ja sodan jälkeen takaisin virkaansa palasi vain muutama. Akatemia kärsi vielä pitkään aineellisesti: professoreille ei voitu maksaa sovittua palkkaa. Opiskelijoillakin on vaikeaa: asuntoja ja kirjoja oli hankala saada, ja stipendit maksettiin vähennettyinä.

Harri Haaralan pilakuva professorien muutosta Tukholmaan

Turun akatemia muuttaa Tukholmaan. Harri Haarala, 2016. Ajattelun voimaa -näyttelyyn tilattu piirros.

Samalla yliopisto kuitenkin koki lähes täydellisen sukupolvenvaihdoksen. Uudet professorit toivat mukanaan uudenlaista tieteellistä ajattelua, joka esimerkiksi kyseenalaisti Raamatun luonnontieteellisesti todistusvoimaisena lähteenä.

Luonnontieteiden opetuksesta ja tutkimuksesta tuli vapaampaa, kunhan ei kuitenkaan esitetty luterilaisen uskon vastaisia ajatuksia tai arvosteltu yhteiskuntaa ja valtiopäiviä. Turussa alkoi esiintyä halua kartuttaa luonnontieteellistä tietoa itse – perinteisesti tieto oli tullut vanhemmista eurooppalaisista yliopistoista.

Historiantutkimuksen alalla uusi kriittisempi ajattelutapa alkoi kyseenalaistaa vallalla olleen historiankirjoituksen, jonka mukaan Ruotsin valtakunnalla oli raamatullisesta ajasta juontuva menneisyys. Uudenkin tutkimuksen lähtökohtana oli silti yhä se, että kaikki ihmiset polveutuivat Nooasta. Näin ollen historian taaimmaisimpana aikarajana pidettiin vedenpaisumusta noin vuonna 2500 ennen ajanlaskun alkua.

”Järjetön” siirto Turun raunioilta Helsinkiin

Turun akatemia muuttui kuninkaallisesta keisarilliseksi Suomen sodan päätteeksi vuonna 1809. Turun palo syyskuussa 1827 merkitsi dramaattista keskeytystä myös akatemian toiminnalle. Suuri osa yliopiston päärakennuksesta sekä kirjasto, apteekki ja kasvitieteellinen puutarha vaurioituivat. Vahingoittumattomina säilyivät kliininen laitos ja observatorio, jossa yliopiston johto ja hallinto toimivat. Pian palon jälkeen kuriiri toi yliopiston johdolle keisarillisen käskykirjeen, jossa ilmoitettiin akatemian siirrosta Helsinkiin.

Anna Salmbergin piirros Turun raunioista: taloja, ihmisiä ja hevosia.

Anna Salmbergin maalaus Talvipakkanen rauniokaupungissa 1828. Gustaf Welin, Turun museokeskus.

”Saimme tämän ilmoituksen eilen konsistorin istunnon aikana. Millaisen vaikutuksen uutinen teki jokaiseen meistä, saatat tuskin kuvitella”, kirjoitti professori C. R. Sahlberg.

Siirtoa pidettiin järjettömänä ja valtiolaitosta tuhoavana, eikä siitä nähty koituvan mitään onnellisia seurauksia.

Siirtoa oli kuitenkin suunniteltu jo aikaisemmin, koska Turku oli keisari Nikolai I:n mielestä liiaksi Ruotsin vaikutuspiirissä. Niinpä yliopisto omaisuuksineen, henkilökuntineen ja ylioppilaineen muutti suuriruhtinaskunnan uuteen hallinnolliseen ytimeen. Siirron myötä akatemia sai uuden nimen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto Suomessa.

Toiminta jatkui Valtioneuvoston linnassa

Helsingissä yliopiston toiminnan uudelleenjärjestelyä alkoi luotsata ensimmäinen kolmivuotinen rehtori, fysiikan professori Gustaf Hällström.

– Hän oli perustanut Turun vuonna 1817 vihittyyn akatemiataloon fysiikan kabinetin, jonka kaikki laitteet tuhoutuivat Turun palossa lukuun ottamatta lainassa olleita kappaleita. Nämä kappaleet ovat nähtävillä Helsingin Yliopistomuseon Ajattelun voimaa -näyttelyssä, joka toivottavasti avautuu viimeistään syyslukukaudeksi 2020. Hällström rakennutti itselleen talon Yliopistonkadun ja Fabianinkadun kulmaan, nykyisen Porthanian opiskelijaruokalan kohdalle, kertoo Yliopistomuseon näyttelypäällikkö Pia Vuorikoski.

Yliopiston kirjasto siirrettiin Senaatintalon, nykyisen Valtioneuvoston linnan, itäiseen siipeen, jossa toimi pari vuotta aikaisemmin perustettu julkinen kirjasto senaatin virkailijoita ja kansalaisia varten. Kirjaston täydentämistä varten yliopisto sai lahjoituksia ja avustuksia paitsi Venäjältä myös pohjoismaista, Euroopasta ja Yhdysvalloista.

Sota-aikaan priorisoitiin lääkärikoulutus

Seuraava kriisivaihe yliopiston historiassa johtui sodasta. Ennen kuin talvisodan ilmapommitukset alkoivat 30.11.1939, Helsingin yliopiston opetus oli jo ehditty hetkeksi keskeyttää. Palveluskelpoiset miehet komennettiin armeijaan, ja yliopiston kokoelmat evakuoitiin. Tammikuusta 1940 alkaen järjestettiin kuulusteluja ja muutama väitöstilaisuus. Rauhan tultua opetusta, erityisesti lääkärikoulutusta, jatkettiin poikkeuksellisesti kesällä.

Kun sota syttyi jälleen 1941, yliopiston toiminnan alkamista siirrettiin. Lukuvuosi 1942–1943 asemasodan aikana pidettiin melko normaalisti. Sota kuitenkin näkyi: naisylioppilaiden määrä nousi 70 prosenttiin, ja säästösyistä muita kuin lääkärikoulutuksen virkoja ei täytetty.

Yliopiston juhlasali pommitusten jälkeen. Palaneita ja sortuneita seiniä ja kattoa.

Yliopiston juhlasali pommitusten jälkeen. Georg von Wendt, Helsingin yliopistomuseo.

Yliopiston päärakennukseen osui palopommeja ilmapommituksissa 1944, jolloin muun muassa juhlasalin alkuperäiset taideteoksen tuhoutuivat. Jatkosodan aikana opiskelijoiden opintoja pyrittiin tukemaan, ja rintamalle lähetettiin lukupaketteja ja jopa vierailevia luennoitsijoita. Sodan jälkeinen paluu opintoihin oli silti monelle iso haaste. Yli 1400 yliopistossa kirjoilla ollutta opiskelijaa tai opettajaa oli kaatunut.

Tiede tukemaan valtion kilpailukykyä

Sodat vahvistivat mielikuvaa sivistyneistön yhteiskunnallisesta tehtävästä ja kansallisesta solidaarisuudesta. Yliopisto osallistui valtiovallan tavoitteeseen rakentaa voimakas ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoinen valtio. Tieteellisen tiedon ajateltiin varmistavan taloudellisen, poliittisen ja kulttuurisen kilpailukyvyn. Tämä muutti tiedeyhteisön ja ympäröivän maailman suhdetta: yhteiskunta alkoi määrätietoisemmin ohjata yliopiston piirissä tehtävää tiedettä, ja yliopisto asettui tukemaan valtionjohdon ajatuksia tutkimuksen luonteesta ja tehtävästä.

Kun tutkimus alkoi globalisoitua ja yhteydet kansainvälistyä, Suomeen saatiin uutta tutkimustietoa ja suomalaisten tieteelliset saavutukset levisivät ulkomaille. Ensimmäinen ns. big science -projekti, johon Suomi ja Helsingin yliopisto osallistuivat, oli atomienergian ja ydinfysiikan rauhanomaisen tutkimuksen hanke. Se käynnistyi Suomessa 1955. Suomalainen tiede alkoi vähitellen saavuttaa kansainvälistä huippua.

Miksi olemme olemassa?

Laura Kolben mukaan yliopistolla on Suomessa ollut poikkeuksellisen laaja itsehallinto ja pitkään riippumaton asema suhteessa valtioon. Se on ollut pitkään korporatiivinen ja taloudellisesti itsenäinen, mikä on mahdollistanut "omavaraisen" eli itseohjautuvan suhtautumisen kriiseihin ja niistä selviämiseen.

– Yhteinen nimittäjä on se, että yliopistossa kriisit eivät ole nujertaneet akateemista perustehtävää: tutkimusta ja opetusta. Yliopistolaiset ovat ajasta toiseen yhteiskunnallisen tiedon tärkeimpiä sisällöntuottajia, ja tutkijakunnasta on aina löytynyt osaajia uuden suunnan tuottajaksi ja jopa kansallisiksi suunnannäyttäjiksi. Näin on epäilemättä myös 2020 kriisistä selviämisessä.

Viime viikkoina on otettu digiloikka olosuhteiden pakosta, mutta vielä tärkeämpänä Kolbe näkee yliopiston hyveiden ja arvojen kirkastumisen kriisin aikana.

– Kysymys "miksi olemme olemassa" ajankohtaistuu ja painottuu sisällöllisiin seikkoihin: mikä pitää meitä yhdessä, mikä innostaa työhön ja valaa uskoa tulevaisuuteen. Tutkimus on itsessään vahva optimismia tuottava voima, koska se pystyy korjaamaan itse itseään jatkuvasti, usein myös kriisien herättämänä.  Tieteellä, tutkimuksella ja opetuksella on syvällisesti työtämme ohjaava merkitys: tuottaa työkaluja, jolla kohtaamme haasteet ja rakennamme parempaa tulevaisuutta.

Katso myös rehtori Jari Niemelän ja yliopiston hallituksen varapuheenjohtaja Teija Tiilikaisen puhe Youtubessa Helsingin yliopiston 380-vuotisjuhlan kunniaksi.                         

Jutun lähteinä on käytetty myös Veli-Matti Aution analyysia sodissa 1939–1945 kuolleiden matrikkelista, Matti Klingen Helsingin yliopisto historiikkia, Ivar A. Heikelin teosta Helsingin yliopisto 1640–1940, Uunio Saalaksen artikkelia ”Carl Reinhold Sahlberg. Luonnontutkija, yliopisto- ja maatalousmies 1779–1860”, Gunnar Suolehden at al. toimittamaa teosta Helsingin yliopiston alkuajoilta ja Pia Östermanin toimittamaa sivustoa Helsingin yliopiston historiasta.