Arkeologi Mika Lavennon näkökulmasta suomalaisuus muodostuu jatkuvuudesta. 100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuonna Yliopisto-lehti tarkastelee suomalaisuutta eri tieteen­alojen näkökulmasta. 

Suomalaisuus. Siitä on voitu puhua ainakin sen sadan vuoden ajan, kun Suomen tasavalta on ollut olemassa, mutta melko vakavissaan jo 1800-luvulta, ainakin Lönnrotista, Runebergistä ja Snellmanista alkaen. Miksei ajanlasku voisi alkaa jo 1500-luvulta Agricolasta ja reformaatiosta? 

Jo ennen kuin puhuttiin suomalaisuudesta, Suomen niemellä on asunut ihmisiä. Ensimmäiset muuttivat maahan pian sen jälkeen, kun mannerjäätikkö oli väistynyt nykyisen Itä-Suomen yltä. 

— Lämpötilan kohotessa atlanttisella kaudella etelästä tuli uutta väestöä. Sekä rannikolla että sisämaassa oli jo vakaa metsästäjä–keräilijä-kulttuuri. Kauden lopulla rannikolle muutti väestöä, joka saattoi jo omaksua viljelyn, arkeologian professori Mika Lavento kertoo.

Esihistoriasta on jälkiä vain vähän, joten pitävien tulkintojen muodostamiseksi on käytettävä kaikkia löytöjä ja keinoja keramiikasta geeneihin, kaivauksista kielitieteeseen.

Kysymys suomalaisten alkuperästä on mielenkiintoinen. Ilmasto-olot, kulttuurien kohtaamiset, sadot ja sairaudet ovat jättäneet jälkensä perimäämme ja kieleemme, suomalaisuuteen.

Aiemmin hellittiin ajatusta alkukodista, paikasta jossa olisivat kielemme ja kansamme juuret. Nämä ajatukset eivät ole kovinkaan ajanmukaisia. Arkeologin näkökulmasta suomalaisuus muodostuu ilmiöiden jatkuvuudesta, mutta myös joidenkin tekijöiden muuttuvuudesta.

— Suomalaiset ovat joukko, joka on tänne tullut 11 000 vuoden aikana eri aikoina idästä, lännestä, etelästä ja vähän pohjoisestakin. Kehitys jatkuu edelleen, Lavento sanoo. 

Kuuntele Lavennon haastattelupodcast:

Teksti on julkaistu Olla suomalainen -palstalla Yliopisto-lehden numerossa Y/01/17.