Vietin kesän keskellä metsää niin kuin moni muu suomalainen. Lämpö antoi odottaa itseään. Pitkälle heinäkuuhun suhteeni metsään oli suhde puihin. Sahasin runkoja, kannoin pöllejä pölkylle ja annoin kirveen heilua. Pinosin halot latoon kuivumaan. Haistelin männyn pihkaista tuoksua ja koivun vienompaa ja tunsin ylpeyttä siitä, että puut ovat omasta metsästä. Ensi kesänä lämmittäisin pinoillani tuvan ja sytyttäisin jokailtaisen saunan.
Tässä käytännöllisessä suhteessa metsä on liiterini. Silti ajattelin, että suhteemme on syvempikin. Kuorin mänty- ja kuusihalot, jotta puuta polttaessa syntyy mahdollisimman vähän nokea. Teen kaarnasta silppua, jota sekoitan metsänpohjasta ja poluilta haravoimiini lehtiin, neulasiin ja sahaamieni puiden puruun. Yhdessä niistä syntyy loistavaa kuiviketta huussiimme. Ylivuotisen kompostoidun aineksen lapioin ja kärrään puiden ravinnoksi, aivan kuten kannan polttamieni puiden tuhkan pihakasveja elvyttämään. Raivaan turhat vesakot, jotta kauniit mäntyni ja koivuni saisivat tilaa kasvaa ja eläisivät sienet ja mustikanvarvut juurillaan. Minä ja puut elämme toisiamme rakentavassa kehässä.
Myöhemmin kesällä suhteeni metsään laajeni. Suuntasin marjojen ja sienten perässä uusiin paikkoihin. Kun tarvoin korpisoilla, olin paitsi hien peitossa, myös kaukana muokkaamastani metsäpalstasta. En miettinyt sijaintiani, pidin katseeni mättäissä. Ja sitten — koska olen ihminen ja saatan eksyä tai kohdata metsän vaarat — tavoittelin katseellani suon reunoja ja rajamerkkejä, auringon sijaintia. Tarkkailin takaani metsästä kuuluvaa rytinää. Jos äänet lähtivät hirvistä tai metsälinnuista, hyvä, jos taas olin osunut karhun ja sen poikasten reitille, toivoin parasta.
Kuuntelin tuulen ääniä, katselin oksistojen liikkeitä. Tiheässä metsässä puut taltuttivat puhurit. Silti saattaisi tulla myrsky. Nojasin selkäni runkoon ja ajattelin puiden aikaa. Luultavasti ne jäisivät metsään pitkiksi ajoiksi sen jälkeen, kun minut olisi tuhkattu. Mitä vahvemmiksi ne kasvaisivat, sitä matalammaksi minä kävisin — en yltäisi niiden satavuotiseen ikuisuuteen. Löytäessäni metsästä tervaskannon tapasin samalla omat juureni. Ilman tervasta, tulen syttymiselle kallisarvoista ainesta, olisivat esi-isäni jäätyneet kylmiin ja märkiin oloihin. Pohtiessani metsää päädyn aina rajoihin. Niin kuin metsä päättyy järveen, lampeen tai suohon, mutta sen kuva jatkuu vedessä ja vesi kätkee kaatuneet puut, samalla tavalla mekin, ihminen ja metsä, heijastamme ja rajaamme toisiamme. Nämä meditaatiot tulivat itsestään.
Metsä on vapauden paikka. Itse miellän metsässä olemisen osaksi sosiaalisen itsen unohtamista ja ruumiilliseen olemassaoloon havahtumista. Luontokokemus on tuttu jo 1800-luvun kirjallisuudestamme. Aleksis Kivi luo Metsämiehen lauluunsa (1866) viriilin ”metsän pojan”, joka painii karhun kanssa, kulkee ja laulaa vihreässä rajattomuudessa, kuuntelee äänensä kaikuja ja kohtaa ”metsän lempeän immen”. Johtopäätös on: ”ja mailma Unholaan jääköön.” Kivi puhuu usein metsän kohdusta: ihminen on sisätilassa, suojassa kuin syntymätön lapsi. Hän liittää metsään usein joko äidillisiä tai eroottisia piirteitä. Synnyinmaalla on povi ja syli, metsämiestä liehittelee mystinen muusa.
En uskalla uhota karhun kanssa painimisesta, mutta metsässä liikkuessani tunnen yhä maailmasta irtautumisen lumouksen. Pienen säikähdyksen jälkeen olen iloinen, kun löydän mökkimme lähistöltä karhun läjän. Otso on tarkkaillut touhujamme ja antanut meidän olla.
Luulen, että Kivi kuvaa runossaan myönteistä kokemusta metsänpeittoon joutumisesta. Kansanperinteessä metsänpeittoa luonnehditaan omituisuuden ja vierauden kokemukseksi. Maailma hiljenee, tuttu vaihtuu nurinkuriseksi. Metsänpeittoon joutunut saattaa jähmettyä liikkumattomaksi tai kulkee oudoksi muuttuneella seudulla. Etsijät eivät löydä kiven tai kannon näköiseksi muuttunutta.
Metsästä vieraantuneen ihmisen kokemus metsänpeitosta on toinen. Metsänpeitto suojaa. Se saa unohtamaan sähkön ja viestinnän. Se antaa hetken rauhan. Metsänpeitto on kokemus itsenäisyydestä, viipymisestä rakennetun ympäristön ulkopuolella. Siinä on Kiven runon kaiut: fyysisen rasituksen ja ihmisten puuttumisen suoma lumouksen tila.
1800-luvun lopulla Zachris Topelius ja Juhani Aho puhuivat metsien puolesta. Topelius vastusti kaskeamista ja varoitti puuston holtittomasta hyödyntämisestä. Topelius puhui samalla kansasta. Hän uskoi, että metsäluonto on Suomen todellista vaurautta, ei pelkkää materiaalista rikkautta. Metsät säätelevät maamme luontoa ja ilmastoa, mutta ovat myös kansanluonnetta muovaavaa alkuvoimaa. Maamme kirjassa (1875) Topelius rinnastaa suomalaiset metsään: ”Tämä kansa on kasvanut yhdeksi, niin kuin monesta puusta tulee suuri metsä. Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä ne ovat metsää.”
Ahon luonnonsuojelu oli maanläheisempää. Hän opasti ensimmäisen lastukokoelmansa (1891) kertomuksissa lapsia kunnioittamaan eläimiä. Heti perään hän piirsi karikatyyrejä kaupunkien herroista, jotka tappoivat sumeilematta sorsia ja jäniksiä. Silti Aho oli metsästäjä. Tosin hänen puheensa olivat niin nykyaikaisia, että ne sopisivat vaikka Arman Pohjantähden alla -dokumenttisarjassa (2016) metsästyskortin hankkineen Arman Alizadin suuhun. Lastussaan Pyhitetyt pyydysmetsät (1891) Aho pohtii yksityisomistuksessa olevien metsämaiden etuja niin pyytäjän kuin luonnon kannalta. Lastusta muodostuu haaveellinen selonteko yksinäisyyden toiveesta, mutta myös unelma metsästäjästä maa-alueen kaitsijana sekä eläimistön elintapojen tutkijana. Lastun kertoja kuvittelee itsensä suomalaiskansallisesti metsän kuninkaan Tapion asemaan ja etsii haaveilleen rinnastuksia Ranskan presidentin ja englantilaisten lordien hallinnoimista metsästysmaista. Jo esimerkit näyttävät, millaisen arvon metsä Suomessa saa.
Nyky-Suomessa on talousmetsien lisäksi yksityisiä ja valtiollisia metsiä, luonnonsuojelualueita ja kansallispuistoja. Vaikka metsämailla liikkuva tapaa yhä useammin parturoituja vaaroja ja raiskioiksi hakattuja kuusikoita, on metsiä yhä jäljellä. Luontokokemusta tukevat luonnonsuojelulait ja jokamiehenoikeudet. Globaalisti ei ole itsestään selvää, että jokainen voi liikkua, sienestää, marjastaa, kalastaa ja leiriytyä.
Metsässä sen kokee: luonto puhuu meissä olevalle eläimelle silloinkin, kun tajuamme, ettei meistä ole enää eläimiksi ja ettemme selviytyisi metsän olentoina ilman apuvälineitämme, tuskinpa edes niiden turvin. Luonto puhuu siitä huolimatta, että metsä on vain lisä ihmisyyteemme.
En voi olla ajattelematta: sähkön armoilla ja rakennetussa maisemassa elävä ihminen ei ole kokonainen, ei edes silloin kun osaa käsitteellistää omistamisen, ympäristön ja luonnonsuojelun kysymyksiä. Ihmisenä olemiseen tarvitaan puita, kiviä, sieniä, multaa, marjoja ja metsänpeittoa. Oman metsän löytäminen voi olla avain moniin kysymyksiin.
Lähimetsäkin on metsää. Kaupunginosien pilkkomat, kulkuväylien saartamat alueet voivat tarjota rauhaa. Ne toimivat keuhkoinamme, pitävät juuriamme auki.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/17.
Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.