58 prosenttia selkärankaisista eläinyksilöistä on kadonnut 50 viime vuoden aikana. 40 prosenttia sammakkolajeista, 30 prosenttia koralliriutoista ja 10 prosenttia hyönteislajeista on uhanalaisia. Miljoona eläin- ja kasvilajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien vuosikymmenien aikana.
Elämme kuudennen sukupuuton aikaa. Ilmastonmuutos ja elinympäristöissä tapahtuvat muutokset ovat niin nopeita, että monet lajit eivät pysy niiden vauhdissa. Eliöiden selviytymisen kannalta se merkitsee kahta vaihtoehtoa: sopeudu tai kuole.
Sopeutuminen voi tarkoittaa esimerkiksi muutoksia esiintymisajoissa eli fenologiassa, siirtymistä uusille alueille tai vaikkapa hyönteisillä elinkierron muuttumista siten, että vuoden aikana laji ehtii käydä läpi kaksi elinkiertoa yhden sijaan.
Jos eliön perimässä on vähän vaihtelua tai eliö ei pysy muutoksen vauhdissa, seurauksena on, että lajin populaatiot pienenevät, laji katoaa joiltakin alueilta kokonaan ja lopulta kuolee sukupuuttoon.
Suomessa lajiston sopeutuminen muuttuneisiin olosuhteisiin näkyy esimerkiksi niin, että monet hyönteis- ja lintulajit levittäytyvät kohti pohjoista ja muuttolinnut saapuvat aikaisemmin keväällä. Tutkimusten perusteella Suomen lintukantojen painopiste siirtyy pohjoista kohti noin 15 kilometriä vuosikymmenessä. Ne lajit, jotka pystyvät sopeutumaan muutokseen, voivat hyötyä uudesta tilanteesta. Esimerkiksi mustarastas on hyötynyt leudommista talvista, ja sen pesimäkanta on runsastunut voimakkaasti.
Uhanalaisuus on Suomessa pitkälti kytköksissä metsiin
Luonto kuitenkin köyhtyy myös Suomessa. Vuonna 2019 julkaistussa Suomen lajien uhanalaisuusarvioinnissa arvioitiin 22 000 Suomessa elävää lajia. Niistä yhdeksäsosa (11,9 prosenttia) on uhanalaisia. Lajeista kolmasosa on punaisella listalla, jolla ovat uhanalaisten ja hävinneiden lisäksi myös silmälläpidettävät ja puutteellisesti tunnetut lajit.
Uhanalaisia lajeja on kaikissa eliöryhmissä, mutta suhteellisesti eniten linnuissa (35 prosenttia) ja sammalissa (34,5 prosenttia). Esimerkkejä Suomessa äärimmäisen tai erittäin uhanalaisista lajeista ovat naali, saimaannorppa, järvilohi, tunturipöllö, etelänkaulussammal, jokihelmisimpukka, kainovahakas, punahärö, loisnummimuurahainen ja muurahaissinisiipi.
Uhanalaisuuden syyt ovat samankaltaisia Suomessa ja maailmalla: lajien elinympäristöt ovat vähentyneet tai heikentyneet laadultaan, ja siksi myös niissä elävät lajit häviävät tai ovat vaarassa hävitä. Suomessa metsät ovat tärkein uhanalaisten lajien elinympäristö. Ensisijaisesti niissä elää 833 uhanalaista lajia (31,2 prosenttia uhanalaisista lajeista).
Metsälajeja uhkaavat metsien talouskäyttöön sisältyvät hakkuut, lahopuun ja vanhojen metsien ja kookkaiden puiden väheneminen, puulajisuhteiden muutokset ja muut metsien uudistamis- ja hoitotoimet. Muita tärkeitä uhanalaistumisen syitä ovat avoimien elinympäristöjen, kuten niittyjen, ketojen, rantojen ja harjujen, umpeenkasvu sekä myös ilmastonmuutos, joka vaikuttaa etenkin tunturilajeihin.
Suomessa metsien luontainen uudistuminen on häiriintynyt metsien talouskäytön vuoksi. Luonnontilainen metsä on rakenteeltaan ja iältään mosaiikkimainen. Lisäksi metsäpalot ja myrskytuhot uudistavat metsää, ja lahopuuta on runsaasti.
Luonnontilainen metsä on kuitenkin muuttunut uhanalaiseksi. Jäljellä on vain pieniä pirstaleita, jotka ovat erillään toisistaan. Pienien metsälaikkujen mikroilmasto muuttuu reunavaikutuksen vuoksi, metsäpalot sammutetaan lajiston näkökulmasta liian tehokkaasti ja myrskyn kaatamat puut poistetaan tuholaisriskin vuoksi.
Tuulilasi-indeksi avaa hyönteisten määrää
Miten saamme tietoa siitä, onko jokin laji tai eliöryhmä elinvoimainen vai uhanalainen? Olen itse hyönteistutkija, joten esimerkkini tulevat hyönteismaailmasta.
Hyönteisten elinkierto on nopea ja lisääntymispotentiaali suuri. Siksi ne pystyvät sopeutumaan muuttuneisiin elinolosuhteisiin nopeammin kuin moni muu eliö. Tutkimustieto kuitenkin tukee käsitystä, että edes kaikki hyönteiset eivät pysy nykyisen muutosvauhdin mukana.
Tuulilasi-indeksin (windshield phenomenon) mukaan hyönteisiä kertyy autojen tuulilaseihin nykyisin aiempaa vähemmän. Tätä ei-tieteellistä arkihavaintoa on lähestytty myös tieteellisin menetelmin, ja tulokset ovat huolestuttavia. Tanskassa laskettiin tuulilasiin kuolleiden hyönteisten määriä 20 vuoden aikana, 1997–2017, kahdella maaseudun tieosuudella. Seurantajakson aikana hyönteisten määrän havaittiin vähentyneen 80 prosenttia, kun vuorokaudenaika ja lämpötila oli otettu huomioon. Myös alueella esiintyvien pääskyjen todettiin vähentyneen vastaavasti.
Englannissa taas selvitettiin, kuinka paljon hyönteisiä tarttui moottoripyörien rekisterikilpiin kiinnitettyihin tarroihin. Vuonna 2004 hyönteinen iskeytyi tarraan kahdeksan kilometrin välein, mutta vuoden 2019 uusintatutkimuksessa hyönteisiä jäi kiinni 50 prosenttia vähemmän.
Pitkä aikasarja kertoo muutoksista
Nämä epätavalliset esimerkit avaavat hieman menetelmiä, joilla kerätään seurantatietoa elonkirjon muutoksista. Perusidea on yksinkertainen: tarvitaan pitkä havaintojen aikasarja, jota kerätään vakioiduilla menetelmillä.
Käytännössä seurannat ovat vaikeita toteuttaa muun muassa puutteellisten resurssien vuoksi: rahoitus on usein lyhytjänteistä ja sitä on vaikea saada tutkimukselle, jossa tutkimuskysymykset muotoutuvat aineiston kertyessä. Lisäksi lajintunnistusosaajista on pula, erityisesti jos seurataan hyvin runsaslajisia eliöryhmiä.
Myös seurannan infrastruktuuri voi olla monimutkainen ja tutkimuksen logistiikka vaikeasti järjestettävissä pyydysten kokemisesta ja aineiston kuljettamisesta datan tallentamiseen ja säilytykseen. Näistä syistä tietämys uhanalaisuustrendeistä populaatiotasolla perustuu usein muutamaan hyvin tutkittuun eliöryhmään, kuten nisäkkäisiin tai lintuihin. Tiedon puuttuessa joudutaan olettamaan, että muut eliöryhmät reagoivat muutoksiin samansuuntaisesti.
Suomi on seurantojen edelläkävijä – mutta tietoa on niukasti
Mitä tiedämme esimerkiksi hyttysistä suomessa: onko niitä nyt vähemmän kuin 50 vuotta sitten tai viime kesänä? Onko hyttysiä kuollut sukupuuttoon? Vastaus on lyhyt: emme tiedä.
Suomessa hyttysten määrää arvioidaan seuraamalla alueellisia kosteusoloja eli sitä, kuinka paljon talvella on lunta, miten paljon keväällä sataa ja syntyykö keväällä hyttysten kannalta tärkeitä seisovan veden painanteita. Tätä taustaa vasten on selvää, että meillä ei ole tieteellisiin menetelmiin pohjautuvaa ymmärrystä hyttysten määristä tai hyttyslajien kannankehityksistä.
Seurantojen puute on hämmentävää, kun huomioi biodiversiteettitiedon tärkeyden. Käsityksemme elonkirjon muutoksista perustuu lähinnä kansallisiin projekteihin ja hyönteisten osalta pitkälti harrastajien aktiivisuuteen.
Suomessa on olemassa pitkän aikavälin seurantatietoa esimerkiksi nisäkkäistä ja 1950-luvun puolivälistä lähtien linnuista, kun taas lajirikkaissa hyönteisryhmissä koko maan kattavat seurannat rajoittuvat lähinnä päiväperhosseurantaan (vuodesta 1991), yöperhosseurantaan (1993), maatalousympäristön päiväperhosseurantaan (1999) ja kimalaisseurantaan (2019).
Rajoittuneisuudesta ja resurssien vähäisyydestä huolimatta Suomi on seurannoissa edelläkävijöiden joukossa. Kansainvälisessä vertailussa pidempiä aikasarjoja ei ole monta.
Suomen yöperhosseurannassa lajiston muutoksia seurataan vuosittain kymmenien valopyydyksien avulla. Seuranta joudutaan toteuttamaan lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin. Yöperhosseurantaan on kertynyt noin 4,7 miljoonaa havaintoa, ja tulokset kertovat muun muassa, että vuosittainen vaihtelu havaituissa yksilömäärissä on erittäin suurta ja että tässä on mahdollisesti syklisyyttä.
Ilman pitkäkestoista seurantaa ei voi tehdä luotettavia johtopäätöksiä yöperhoslajiston tilasta.
Museot tallentavat luonnon monimuotoisuutta
Luonnontieteellisillä museoilla ja niiden kokoelmilla on keskeinen rooli luonnon monimuotoisuuden tallentamisessa ja säilyttämisessä. Uusien näytteiden keräämisellä on kiire, sillä luontopaneeli IPBESin vuoden 2019 raportin mukaan lähes 90 prosenttia maailman monisoluisista eliöistä on ilman tieteellistä kuvausta, ja arvioiden mukaan maapallolta voi kadota 80 prosenttia kaikista lajeista.
Lisäksi on mahdollista, että jopa puolet maailman eliöiden populaatioista on sadan viime vuoden aikana jo kadonnut. Todennäköisesti valtaosa maailman museonäytteistä edustaa jo nyt populaatioita, joita ei ole enää olemassa. Siksi on tärkeää, että museoilla on riittävät resurssit myös kerätä ja käsitellä uusia näytteitä. Lajit ja populaatiot, jotka ovat nyt yleisiä, eivät välttämättä ole sitä joidenkin vuosien kuluttua. Kun ne ovat kadonneet, näytteitä ei voi enää hankkia.
Museonäytteillä on tieteellinen arvo sinällään, mutta niiden avulla voidaan tutkia mitä moninaisimpia asioita, kuten eliöiden kehityshistoriaa ja evoluutiota, lajien kannanmuutoksia, levinneisyysalueita ja niissä tapahtuneita muutoksia, eliömaantiedettä sekä kemikaalien ja myrkkyjen tai esimerkiksi mikromuovin esiintymistä.
Niistä voidaan myös eristää geenejä molekyylitutkimukseen ja lääketeollisuuden tarpeisiin, ja näytteiden hienorakenteista voidaan saada ideoita esimerkiksi heijastaviksi pinnoiksi ja rakennusteollisuuden innovaatioihin.
Museot ovatkin muuttuneet nopeasti luonnon monimuotoisuuden säilyttäjistä tutkimuskeskuksiksi. Näytteitä digitoidaan, ja kokoelmat ovat entistä laajemmin verkossa selailtavissa ja tutkijoiden käytettävissä. Monet museot ovat perustaneet genominäytekokoelmia ja kehittävät menetelmiä vanhojen näytteiden DNA:n tutkimiseksi.
Suomessa Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus vastaa luonnontieteellisistä kansalliskokoelmista. Noin 13 miljoonan näytteen kokoelmaa digitoidaan noin 350 000 näytteen vuosivauhdilla, ja aineistot ovat avoimesti käytettävissä verkossa laji.fi-palvelussa.
Tiedämme, mitkä toimet auttavat
Vuonna 2020 julkaistun YK:n biodiversiteettiraportin sanoma on selvä: ihmiskunta on tienristeyksessä sen suhteen, millaisen perinnön se jättää tuleville sukupolville. Ilmastonmuutos ja luonnon monimuotoisuuden katoaminen ovat kietoutuneet tiiviisti toisiinsa, ja niiden takana olevat ihmisten aiheuttamat syyt voimistuvat.
Synkästä tilanteesta huolimatta ihmisillä ja muilla maapallon eliöillä on toivoa, sillä ymmärrämme, mistä luonnon monimuotoisuuden katoaminen johtuu, ja tiedämme, mitä toimia sen pysäyttäminen vaatii. YK:n raportin tarkastelukautena 2011–2020 on tehty runsaasti oikeansuuntaisia päätöksiä ja toimenpiteitä. Niiden ansiosta monen lajin sukupuutto on onnistuttu estämään.
Menestyksen takana ovat usein suojelualueet, tutkimuksen kautta parantunut ymmärrys lajien elinympäristövaatimuksista, metsästys- ja kalastusrajoitukset, vieraslajien torjunta, eläintarhoissa ja kasvitieteellisissä puutarhoissa tehtävä ex situ -suojelu sekä lajien palauttaminen luontoon. Arvioiden mukaan lintujen ja nisäkkäiden sukupuuttovauhti olisi ollut kymmenen viime vuoden aikana jopa nelinkertainen ilman suojelutoimia.
Suomessa saimaannorpan pelastaminen sukupuuton partaalta on kansallinen menestystarina. Se on esimerkki, että aktiivisilla suojelutoimenpiteillä, osallistamisella, tutkimustiedolla ja valistuksella voidaan tehdä paljon lajiston turvaamiseksi.
Mutta koska noin kolmasosa Suomen lajistosta on Punaisella listalla, tarvitaan järeämpiä toimia. Luonnon monimuotoisuus tulee huomioida kaikessa luonnonvarojen ja alueiden käytössä, esimerkiksi rakentamisessa, metsätaloudessa ja ruoantuotannossa.
Suomen suojelualueverkosto ei pysty yksin turvaamaan lajien säilymistä, sillä valtaosa uhanalaisista lajeista keskittyy Etelä-Suomeen, mutta suurin osa suojelluista metsistä on Pohjois-Suomessa. Etelä-Suomessa vain noin viisi prosenttia metsistä on suojeltu.
Muutoksia tarvitaan kaikkialla
YK:n raportti luettelee kahdeksan massiivista muutoskohdetta, ja IPBESin raportti listaa yli 50 konkreettista keinoa luonnon monimuotoisuuden suojelemiseksi. Niinpä vaadittavat ratkaisut ovat jo pitkälti tiedossa. Ratkaisuideoihin tutustumalla ymmärtää, että kyseessä ei ole pelkästään ympäristöongelma. Ongelman ratkaisu vaatii perustavanlaatuisia muutoksia ja innovaatioita myös taloudessa, yhteiskunnassa, politiikassa ja teknologiassa.
Muutosten tulee ulottua maa- ja metsätalouteen, ruokajärjestelmään, kaupunkeihin ja infrastruktuuriin. Esiin nostetaan ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen alle kahteen asteeseen niin, että se ei vähennä luonnon monimuotoisuutta entisestään, luonnonsuojelualueiden ja -toimien lisääminen, vieraslajien leviämisen estäminen, saastuttamisen vähentäminen sekä ennen kaikkea muutos tavoissa, joilla tuotamme, kulutamme ja käymme kauppaa.
Kun näitä isoja teemoja pilkotaan toimenpiteiksi, esiin nousee tuttuja asioita, kuten energian tuottamiseen ja kuluttamiseen liittyvät innovaatiot, hyvinvoinnin jakautumisen tasaaminen, väestönkasvun hillitseminen, koulutusjärjestelmien kehittäminen, naisten ja tyttöjen aseman parantaminen ja kiertotalouden saaminen laajaan käyttöön.
Ruohonjuuritason toimillakin on merkitystä: yksittäiset kansalaiset voivat vaikuttaa päättäjiin ja poliittisiin järjestelmiin sekä tehdä ympäristöystävällisiä valintoja. Näitä voivat olla kasvisruokavalion suosiminen, kulutuksen vähentäminen, kierrätys ja uusiokäyttö, kompostointi ja jopa pihanurmikon muuttaminen niityksi tai hyönteishotellin rakentaminen puutarhaan.
Myös tutkimuksella ja tutkijoilla on keskeinen rooli sukupuuttoaallon pysäyttämisessä. Tutkimus voi tuottaa tarvittavia teknologisia ratkaisuja sekä tietoa ekosysteemien toiminnasta ja luonnon monimuotoisuudesta. Yhtä tärkeää on ymmärtää ihmisen käyttäytymistä ja kulttuureja, koska tällaisen tiedon avulla voidaan vaikuttaa toimintatapoihin ja kulutustottumuksiin.
Meillä on vielä aikaa toimia.
Teksti on muokattu Kuinka maailma pelastetaan -Tiedekulma-pokkarissa (Gaudeamus) julkaistusta artikkelista.
Katso myös Tiedekulman keskustelu Kuudes sukupuutto
Miten ilmastonmuutos ja luontokato liittyvät yhteen? Lue lisää siitä, miten tutkimus auttaa ratkaisemaan aikamme suurimpia ongelmia.