Kustantaja Touko Siltalan rakkaus lukemiseen syntyi jo lapsena kirja-alen luetteloiden ääressä.

Kun Touko Siltala oli teini-ikäinen, hän upposi usein kirjojen maailmaan. Kuusi vuotta nuorempi pikkuveli Aleksi Siltala taas ärsytti ja häiritsi lukutoukkaa minkä ehti: juoksi heittämään koripalloa oveen, keksi jekkuja ja pinkoi karkuun.

— Aleksi oli lähinnä riesa ylioppilaskirjoituksiin saakka, Touko Siltala tuumii.

Nykyisin veljekset pyörittävät yhteistä Siltala-kustantamoa, ja olivat jo ennen sitä pitkään kollegoja WSOY:llä, Touko Siltala kirjallisena johtajana ja Aleksi Siltala tietokirjallisuuden kustannuspäällikkönä.

Kummaltakin kysytään usein, millaista on työskennellä oman veljen kanssa. Ennakko-oletuksena on, että yhteistyöhön liittyisi kitkaa.

— Aleksi on mainio kollega ja erittäin hauskaa seuraa, meillä on hyvin samantyyppinen maku ja paljon yhteistä elämänasenteessamme ja toimintafilosofiassamme, Touko Siltala kehuu.

Riesasta voi siis tulla tukipilari, ainakin ajan mittaan.

PERUSOPTIMISMIA

Siltala kertoo työstään ja elämästään kahvilassa, koska omaan konttoriin ei juuri nyt ole menemistä. Vesivahinko on pakottanut Kustannusosakeyhtiö Siltalan hajautumaan etätöihin.

Etätyö ei tosin ole kustantajalle vierasta muutenkaan. Siltala lukee käsikirjoituksia tavallisesti kotonaan iltaisin ja viikonloppuisin. Hän on silloin töissä, mutta ei kuitenkaan ihan laske sitä työksi.

Vesivahinko on nopeasti korjattava arkinen haitta verrattuna koko kustantamoalan isoon yhteiseen huoleen: kirjamyynnin jatkuvaan laskuun. Kustantamojen kulta-ajat ovat takana. Alan kutistuminen on Siltalan mukaan pysyvä ilmiö. Hän ei silti aio antaa periksi.

— Tähän ammattiin kuuluu kuitenkin perusoptimismi. Huolimatta siitä, että kirjallisuuden painoarvo ei ole sama kuin ennen, se tuntu on edelleen olemassa.

Työ on motivoivaa joka päivä. Kirja pystyy edelleen sähköistämään kansakunnan, Siltala painottaa. Ammatinkuvaan sopii hyvin, että kustantajan puheeseen solahtaa kirjallisuus-
sitaatti jos toinenkin. Osa niistä lohduttaa pahoina päivinä.

— Ollaanhan täällä vielä, sanoi Jukolan Lauri.

OMAN KIRJASTON ALKU

Siltalan lapsuudenkodissa luettiin paljon, puhtaasti lukemisen ilosta ja harrastuksena. Isä työskenteli pankissa, äiti oli kotona. Molemmat kartuttivat ahkerasti kotikirjastoaan ja saivat lapsensakin innostumaan lukemisesta.

Siltala muistaa kirja-alennusmyynnit, joiden aikaan sai selata alennusmyyntiluetteloita ja tilata kirjoja.

— Se oli minulle tavattoman tärkeä juttu, ja ryhdyin keräämään omaa kirjastoa jo pikkukakarana. Olin myös sanomattoman innokas mutta lahjaton urheilija.

Yleisurheilu, pikaluistelu ja pesäpallo kiinnostivat lajeista eniten.

Jouko Kuhan maailmanennätys 3 000 metrin esteissä kesällä 1968, mitään hienompaa ei ollut, Siltala muistelee.

1970-luvulla nuorukainen innostui yhteiskunnallisista asioista ja kuunteli mielellään Hectoria, Leonard Cohenia ja Bob Dylania.

EI OMAA ROMAANIA

Jo lukiossa Touko Siltala tiesi lähtevänsä opiskelemaan kirjallisuutta. Helsingin yliopistossa kiinnostivat hänen ihailemansa professorit Annamari Sarajas ja Kai Laitinen sekä laitoksen opettaja, kriitikko Pekka Tarkka. Uravaihtoehtoja hänellä oli kolme: tutkijaksi yliopistoon, kirjallisuuskriitikoksi tai kustannusalalle.

Voisi luulla, että mielessä on kangastellut joskus omakin romaani tai muu kirjallinen päämäärä. Siltalan vastaus on päättäväinen ei. Rivien välistä on turha hakea kaipuuta. Joidenkin ”murrosiän kokeilujen” jälkeen Siltala ei ole kirjoittanut fiktiota.

— Kustantaminen sopii temperamentilleni. Se on hyvin monipuolista: vaatii kirjallisuuden tuntemista ja tekstin lukutaitoa, mutta myös käytännön asioiden junailua.

KÄYTÄNNÖLLISIÄ TOIMIA

Siltala kirjoitti opiskelijana kritiikkejä päivälehtiin ja Parnassoon. Väitöskirjakin oli aloitteilla. Sitten tuli WSOY:ltä soitto ja tarjous vuoden määräaikaisuudesta.

Siltalalla ei ollut kokemusta kustantamotyöstä, mutta hänen nimensä oli kirjallisuuskritiikeistä jonkin verran tuttu. WSOY:n kaunokirjallisen osaston johtajan Ville Vikstenin vaimo Pirjo Viksten oli ollut Siltalan äidinkielen opettaja lukiossa.

Tilaisuus tuntui ainutkertaiselta. Toisaalta työ palautti maan pinnalle.

— Olin kuvitellut työn korkealentoisemmaksi, kirjallisista arvoista keskustelemiseksi, suuren merkittävän kirjallisuuden äärellä olemiseksi. Eihän se sitä ole.

Se on käytännöllistä työtä. Aikataulut täytyy pitää. Pitää oppia työskentelemään sellaistenkin tekstien kanssa, jotka eivät edusta omaa makua.

SUURIA PERSOONIA

Siltala viihtyi elämän­iloisessa ja kannustavassa työyhteisössä. Vaikeinta oli nuorena tyyppinä voittaa vanhempien, arvostettujen kirjailijoiden luottamus. Noviisi ei päässyt näiden editoriksi, mutta työskenteli heidän kanssaan esimerkiksi oikolukuvaiheessa.

— Kun Eeva Joenpelto, todellinen grande dame, halusi kuulla mielipiteeni kirjastaan, tuntui, että tässä täytyy olla tarkkana.

Siltala tottui monenlaisiin kirjailijoiden työtapoihin. Arto Paasilinnasta tuli jo lehtimiesaikanaan legenda elämäntavoillaan ja tempauksillaan, mutta hänen kirjailijan työssään ei ollut sekoilun häivää.

— Deadline oli hänelle täysin pyhä. Usein jos hän oli luvannut käsikirjoituksen joulukuun ensimmäisenä, se tuli jo marraskuun puolivälissä. Mutta siihen piti myös reagoida heti. Hän saattoi kolmen tunnin kuluessa soittaa perään, Siltala muistelee.

Kustannustoimittajalta kesti joku vuosi oppia, että Paasilinnan käsikirjoituksen saapuessa oli parempi unohtaa kaikki muu.

— Jos Arto oli tyytymätön, hän oli sitä monipuolisella ja äänekkäällä tavalla.

Kotona Siltalan piti kiireisenä nelilapsisen perheen vilkas arki, jota helpotti isovanhempien ja sisarusten apu. Siltalasta tuli isä vuonna 1984, pari vuotta WSOY-pestin alkamisen jälkeen. Vaimon kanssa he olivat käyneet samaa koulua, mutta tutustuivat ja alkoivat seurustella vasta lukion jälkeen.

HAAVEIDEN TALO

Jos jokaisen harrastelijakirjoittajan haave on julkaista kirja, kustannusalalla yhden jos toisen tekijän unelmana on oma kustantamo. Siltalan veljeksillä haave omasta kustantamosta kyti pitkään.

— Frankfurtin kirjamessujen jatkoilla myöhään yöllä perustetaan paljon kustantamoja, Siltala naurahtaa.

Touko Siltala viihtyi WSOY:n leivissä pitkään ja tuntee yhä ylpeyttä työstään isossa talossa. Viimeisinä vuosina WSOY:llä hänestä alkoi kuitenkin tuntua, että liikaa energiaa meni aivan vääriin asioihin.

— Isoissa organisaatioissa tuntuu menevän loputtomasti aikaa itseään ruokkivaan koneiston ylläpitoon, raportointiin ja suunnitteluun. Samaan aikaan kustannustyö on perusluonteeltaan intiimiä ja intuitiivista.

Siltalan veljesten haaveesta tuli totta vuonna 2008.

HYVÄN ENERGIAN TALO

Moni tunnettu kirjailija — Kari Hotakainen, Leena Lander, Pirkko Saisio, Hannu Raittila — päätti vaihtaa kustantamoa Siltalan mukana. WSOY:lle nimekkäiden kirjailijoiden lähtö oli kova tappio, Siltaloille onnenpotku. 

— En ollut osannut toivoa, että meidän mukanamme lähtisi kirjailijoita. Se oli hirvittävän tärkeää henkisesti ja taloudellisesti, että he uskoivat heti tähän asiaan.

Yrityksen alkutaival meni pioneerihengen vallassa. Hyvä energia on säilynyt senkin jälkeen, kun pioneerihenki on vaihtunut arkiseksi työksi. Nyt työyhteisöön kuuluu viisi täysipäiväistä ja kaksi osa-aikaista, joista toinen on Siltalan neljästä lapsesta vanhin, Suomen ja Pohjoismaiden historian tutkijatohtori Sakari Siltala.

NÄKYMÄTTÖMISTÄ JULKKIKSIKSI

Touko Siltala on 35 vuoden aikana nähnyt ison muutoksen kustannustoimittajan työssä.

— Kun aloitin 1980-luvun alussa, kustannustoimittaja oli nimetön ja ilmaa. Häntä ei ollut olemassa kuin suhteessa kirjailijaan, kirjailijan apuna tekstin viimeistelyssä.

Nykyisin kustannustoimittajat ovat näkyviä, omien piiriensä julkkiksia.

Siltalasta on hyvä, että ammatin olemassaolo tunnustetaan. Toisaalta hän ymmärtää kirjailijoiden ajoittaisen ärtymyksen siitä, että jotkut kustannustoimittajat ottavat liian suuren ansion teosten syntymisestä.

Siltalalla on iltalukemisena amerikkalaisen kustantajan Robert Gottliebin muistelmat. Gottlieb on vinoillut kustannustoimittajien tärkeilylle ja todennut, että editorien muistelmat ovat tämäntyyppistä tavaraa: ”Sit mä sanoin Leolle, että et sä voi duunaa pelkkää sotaa, tee rauha myös.”

Aikojen muutos näkyy myös siinä, kuinka suuri huoli tämän päivän kirjailijoilla on henkilökohtaisesta julkisuuskuvastaan.

— Mediassa kirja-arvosteluja on murto-osa siitä mitä ennen, ja nyt kirjallisuus näkyy tavallisimmin kirjailijoiden henkilöhaastatteluina, Siltala toteaa.

YLEISSIVISTYKSEN MARKKINA-ARVO

Touko Siltala on käynyt pitämässä useampia työelämäkursseja yliopistolla. Siltala oli vuosina 2010–2011 myös työryhmässä, joka pohti humanistikoulutusta työelämänäkökulmasta.

Siltala itse teki tutkintonsa määrätietoisesti työura mielessään. Silti hän nautti sivuainevapaudesta. Hänestä työelämään tähtääminen ei tarkoita, että yliopistosta pitäisi tehdä ammattiin valmistava korkeakoulu.

— Laajan yleissivistyksen hankkinut löytää kyllä oman tiensä, Siltala arvioi.

— Työryhmän keskusteluissa tuli esiin sellainenkin näkemys, että humanismiin pitäisi sisällyttää johtajakoulutusta. Minusta se on absurdi idea. Johtajakoulutusta ja liiketalouden koulutusta on maailma täynnä. Jos katsoo sitä tarvitsevansa, sitä saa hankittua, mutta se ei ole sitä, miksi yliopisto on olemassa.

Sen sijaan tärkeää on asiansa esittämisen taito. Alalla kuin alalla ovat hyväksi esiintymisvalmiuksiin ja kirjoittamiseen ohjaavat kurssit.

Siltalan yhteys yliopistoon on säilynyt siksikin, että monet kustantamon kirjailijoista ovat Helsingin yliopiston tutkijoita. Historia, elämäkerrat ja muistelmat ovat olleet alusta lähtien kustantamolle tärkeitä.

ULKOMAANPESTI JÄI HAAVEEKSI

Touko Siltalan perheessä on vahva humanistiedustus. Kolme Siltalan neljästä lapsesta on opiskellut tai opiskelee humanistisessa tiedekunnassa.

Perheeseen kuuluu myös kaksi muiden alojen tekijää: Siltalan vaimo on fysioterapeutti ja osastonhoitaja, toiseksi vanhin poika on maalari.

Kun Siltala miettii menneitä vuosia, mielessä kaihertaa enintään yksi asia. Hän olisi halunnut joskus työskennellä ulkomailla ja asua perheineen vieraassa kulttuurissa.

— Monelle ystävälle ulkomailla asuminen on ollut tärkeä kokemus niin ammatillisesti kuin perheen kokemuksena ja uuden kulttuurin ymmärtämisenä.

Akateemisella uralla se olisi hyvinkin onnistunut, kustannusmaailmassa ei.

Unelmatyön eteen joutuu kuitenkin tekemään valintoja. Kustantajana saa jatkuvasti olla yhteydessä teräviin aivoihin ja kiinnostaviin kirjailijoihin. Ei kai kirjaihminen voi oikeastaan enempää toivoa.

Touko Siltala on yksi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan kunniatohtoreista 2017. Lue lisää.

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/05/17.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.