Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 4/2026. Kuuntele juttu
Tämä juttu kertoo vessoista, mutta tarina alkaa makuuhuoneista. Kun antiikintutkija Laura Nissin aikanaan mietti aihetta väitöskirjalleen, häntä kiinnosti, miten rikkaiden roomalaisten taloissa nukuttiin. Kuka vietti yönsä missäkin ja kenenkin kanssa? Kenellä oli mahdollisuus yksityisyyteen ja mitä makuuhuoneilta edellytettiin?
— Tulokset eivät ole hirveän yllättäviä, Nissin kertoo.
Herrasväellä oli pieniä makuuhuoneita, jotka suljettiin ovilla. Herculaneumin kaupungista on löydetty siinä 110–120 senttiä leveitä sängynjäänteitä, joista on vaikea sanoa, olivatko ne tarkoitettu yhdelle vai kahdelle hengelle.
— Kirjallisuudessa kerrotaan, että pariskunnat nukkuivat yhdessä, paitsi jos he riitelivät, Nissin selittää.
— Oli myös esimerkiksi uskonnollisia rituaaleja, jotka edellyttivät erillään nukkumista ja seksistä pidättäytymistä. Runoilijat kiukuttelivat, kun rakastajattaret eivät ottaneet heitä vastaan. Hitsin uskonto.
Yötöissä ollut orja nukkui isäntänsä oven ulkopuolella, koska varakkaat roomalaiset halusivat yksityisyyttä. Lisäksi he edellyttivät, että makkarit olivat hiljaisia ja pimeitä, totta kai.
Hiljaisuuden ja pimeyden pohdinta johti Nissinin ajatukset muihin aisteihin. Varmaan roomalaisissa taloissa myös haisi, mutta miltä?
Alue oli Nissinille ennestään tuttu. Helsingin yliopiston arkeologit ovat vuosikaudet tutkineet aivan Pompejin ytimessä sijaitsevaa korttelia IX 3, josta vajaan neljäsosan vie Marcus Lucretius -nimisen yläluokkaisen miehen talo.
Pompeji on tutkijoille aarreaitta, vaikka kaupungin kohtalo oli traaginen. Koko kaupunki peittyi vuonna 79 monen metrin paksuiseen tuhka- ja hohkakivikerrostumaan, kun Vesuvius purkautui. Kun arkeologit alkoivat kaivaa maa-ainesta pois, heitä odotti hämmästyttävän hyvin säilynyt kaupunki.
Nissin oli osallistunut IX 3:n kaivauksiin vuosien ajan. Nyt hän tuijotti korttelin pohjapiirrosta tietokoneeltaan. Mikä kaikki siellä tuoksui? Millaista löyhkää roomalaiset tuottivat?
— Pompejissa oli muun muassa värjäämöitä. Meidänkin korttelissamme oli ainakin yksi, jossa on voitu käyttää haisevia väriaineita.
Roomalaisten hienoin ja kallein väriaine, purppura, tehtiin erään kotilon eritteestä. Niitä tarvittiin paljon, ja aikalaiskirjailijat kertovat, että haju oli melkoinen.
Nissin ei kuitenkaan usko, että pompejilaisessa perusvärjäämössä olisi valmistettu purppuraa. Hajukaan ei siten kenties ollut niin pistävä.
Osa ilmassa leijailevista hajumolekyyleistä houkutteli kaupunkilaisia luokseen: maustettua viiniä, tuoreita leivonnaisia, herkullista ruokaa.
— Korttelissa oli pari baaria, joista on varmaan tullut pikemminkin hyviä tuoksuja. Oli leipomo, josta on myyty leipää. Ja sitten tietenkin useampia keittiöitä.
Kenties yllättäen keittiöt haisivat ainakin yläluokkaisten roomalaisten mielestä pahalle, savuiselle. Savun haju yhdistettiin orjiin.
Ja sitten oli tietenkin hajunlähteistä klassisin, olihan kyseessä kaupunki, jossa oli runsaasti asukkaita.
— Vessoja oli paljon.
Roomalaiset olivat näppäriä insinöörejä. He tiesivät monta niksiä, joilla käymälöistä sai vähemmän luotansa työntäviä. Ainakin pääkaupungissa oli toimiva viemärijärjestelmä.
Taloihin tuli akvedukteista juokseva vesi, jota käytettiin vessojen huuhteluun. Vessoja rakennettiin myös yläkerroksiin.
Pompejilaiset vessat eivät olleet aivan samanlaisia kuin pääkaupungin käymälät. Kaupunki oli rakennettu huokoiselle tuliperäiselle maalle, jota on helppo kaivaa. Niinpä pompejilaiset kaivoivat jopa kuusi metriä syviä likakaivoja, joihin sekä ulostettiin että heitettiin ainakin keittiöjätteitä.
— Hypoteesini on, että ne ovat olleet ikään kuin kompostikäymälöitä tai biojäteroskiksia, Laura Nissin selittää.
Luonnollisesti myös Pompejin eliitti halusi kakkia yläkerrassa. Sikäläisistä vessoista tuotokset huuhdottiin viemäreiden sijaan juuri näihin likakuiluihin. Virtsa imeytyi huokoiseen maahan, mutta kiinteä tavara jäi monttuun muhimaan.
— Jossain vaiheessa kuopat on pitänyt tyhjentää, mistä on mainintojakin. Siellä oli stercorarii-niminen ammattikunta.
Stercus on yksi sana lannalle. Tai ulosteelle, tai siis paskalle, kuten tutkija sanoo.
— En kauhean kauan jaksa sanoa uloste.
On avoin kysymys, kuinka pitkään paska ehti lojua kuilussa, ennen kuin ammattihenkilöt kantoivat sen kaupungin ulkopuolelle. Roomalaisten keskuudessa tiettävästi levisi ulosteperäisiä tauteja. Suomalainen mökkikansa tietää, että kompostihuussin sisällön pitää muhia pitkään, jotta se ei levitä bakteereja tai loisia.
— Se lakkaa haisemasta ennen kuin se on turvallista.
Tämä voi olla yksi syy, miksi taudit ovat levinneet. Muitakin avoimia kysymyksiä alkoi ponnahdella Nissinin mieleen. Mitäpä, jos likakaivojen sisällöstä etsittäisiin DNA:ta? Muinais-DNA:n tutkimusmenetelmät ovat vuosikymmenessä kehittyneet rutkasti.
Entä laskivatko pompejilaiset monttuihinsa muutakin kuin ulos ulostetta ja biojätteitä? Kaupungin sadoista vessoista korkeintaan viittä oli kaivettu. Nissin alkoi suunnitella arkeologista tutkimusta, syväsukellusta muinaisiin jätekuiluihin.
— Meillä oli jo yhteistyökuvioita toisen suomalaisen paskatutkijan kanssa, joka tutkii muinaiskakasta esimerkiksi antibioottiresistenssiä.
Toive kuitenkin kariutui. Pompejiin on nykyään hyvin vaikea saada kaivauslupia, ja hanke olisi vaatinut miljoonarahoituksen. Sen enempää lupaa kuin miljoonaakaan ei herunut.
— Minua pänni hirveästi. Niin hyvä idea, mutta niin vaikea toteuttaa, Nissin suree.
Mutta tutkijan pää alkoi taas raksuttaa. Kaivaukset eivät onnistu, mutta onhan antiikin kirjallisuudessakin mainintoja vessoista. Millaisia ne olivat, kuka niitä käytti, miten hygieniaan ja häveliäisyyteen suhtauduttiin ja niin edelleen.
— Tajusin, että vessakirjallisuuden syväluotaava analyysi puuttuu.
Nyt Laura Nissin tutkii kreikkalaiseen antiikkiin perehtyneen kollegansa Saara Kauppisen kanssa käymälöiden kulttuurihistoriaa Koneen Säätiön tuella. Kaksikon tutkimusaineistona on periaatteessa koko antiikin kirjallisuus.
Esimerkiksi maatalousteoksissa, lakiteksteissä ja lääketieteellisessä kirjallisuudessa käsitellään ulostekysymyksiä. Myös näytelmät ja runous sivuavat toisinaan vessakulttuuria.
— Tarkoituksena on tehdä systemaattinen ja kattava katsaus kirjallisuuden eri genreihin.
Nissin hyödyntää työssään myös sanakirjoja. Sellainen järkäle kuin Thesaurus Linguae Latinae on hänestä ihana.
— Se sisältää kaikki latinan sanat, Nissin kertoo.
Tai tarkalleen ottaen: sisältää jossain vaiheessa. Teosta on toimitettu yli sata vuotta, mutta työssä on ehditty vasta kirjaimeen P.
Nissin voi joka tapauksessa katsoa, missä tunnetuissa antiikin teksteissä esiintyvät esimerkiksi sellaiset sanat kuin cacare eli kakata, excrementum eli uloste, forica eli julkinen käymälä tai merda eli paska.
Antiikin kirjallisuuden lisäksi Nissin aikoo käydä läpi vielä toisenkin aineistopaketin. Jo muinaiset roomalaiset näet tykkäsivät töherrellä julkisten vessojen seiniin. Koska heillä ei ollut tusseja, viestit piti raaputtaa.
Niin kuin ”Marcus was here”?
— No itse asiassa juuri näin, Nissin vastaa.
Herculaneumista, joka niin ikään hautautui Vesuviuksen purkauksessa, erään yksityistalon vessan seinästä löytyi kaiverrus: ”APOLLINARIS MEDICUS TITI IMP HIC CACAVIT BENE.” Suomeksi se tarkoittaa, että keisari Tituksen lääkäri Apollinaris kakkasi täällä hyvin.
— On aina vaara olettaa, että ihmiset olivat silloin samanlaisia kuin nyt. Mutta välillä vain on selvää, että ne olivat ihan samanlaisia, Nissin sanoo ja nauraa.
Erään pompejilaisen rakennuksen, kenties majatalon, seinästä on löytynyt kaiverrus, joka kuuluu näin: ”Pissimme sänkyyn. Miksi? Pottaa ei ollut tarjolla.” Joku ilmeisen tyytyväinen kynäniekka oli puolestaan kirjoittanut Ostiassa sijainneen kylpylään seinään: ”Ovela Khilon opetti pieremään hiljaa.” Erään pompejilaisen maalauksen teksti taas oli pahaenteinen: ”Kakkaaja, varo onnettomuutta.”
Yksi Nissinin ja Kauppisen toive onkin, että he ehtisivät tutkimuksen aikana perehtyä myös antiikkiseen pissa- ja kakkahuumoriin.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.