Rock’n’rollia ilmastonmuutos uhkaa

15.8.2014
DOS (8/2014) | Musiikki on mysteeri, josta voi saada otteen. Se pitää vain heittäytyä kokemaan, sanoo Juha Torvinen.

Plink. Plonk. Pinkopahveilla kaikuu. Kun kukaan ei ole kotona, Torvisen Juha on hiippaillut mummolaan päästelemään pianolla.  Kotona ei pianoa ollut, mutta levylautasella keikkui taajaan Best of Sibelius -kiekko.

Karelia-sarjat ja Tuonelan joutsenet kolahtivat ensimmäisillä koululuokilla tosi kovaa, vaikka jälkikäteen mietittynä kokoelmalevy oli esityksiltään aika heikkolaatuinen.

Pianonsoittajaa Torvisesta ei tullut, musiikkiopistossa hän päätyi klassisen kitaran oppiin. Ei muusikkoa muutenkaan, vaikka mummolan kipinä jäikin kytemään. Onneksi Helsingin yliopiston opinto-oppaasta löytyi musiikkiopillinen vaihtoehto, jossa ei tarvitse itse soittaa. Sen kummempaa ei tarvittu.

— Musiikkitieteen laitoksella törmäsi heti Erik Tawaststjernan muotokuvaan. Olin musiikkiopistossa lukenut Erkki Salmenhaaran oppikirjaa, ja nyt kohtasin hänet apulaisprofessorina, musiikkitieteen oppiaineessa. Oli ylevää tulla etelään sellaiseen ympäristöön.

Tehdään selväksi: tämä Torvinen on musiikkitieteen dosentti Juha Torvinen. Hän ei ole Eppu Normaalin kitaristi Juha Torvinen. Dosenttimme on viitisentoista vuotta nuorempi ja kotoisin Kemistä, ei Rovaniemeltä.

Kumpikin on tosin pohtinut, voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa.

HIPIT RAUTAA | Viimeiset kolme vuotta Torvinen on työskennellyt Turun yliopistossa ja viihtynyt. Lavea kulttuurintutkimuksen eetos viehättää.

— Musiikintutkimukseen liittyy muutakin kuin se soiva aines, kuten soitinrakennus, esiintyminen, fanikulttuurit ja soittolistojen tekeminen. Musiikki on osa maailmaa.

Pohjoista luontoa rakastavan Torvisen omin ala on ollut tutkia musiikin ja luonnon suhdetta nykyisten ympäristökriisien aikakaudella, ekomusikologiaa.

— En ole koskaan ollut aktivisti, mutta jos voi tutkimuksessa kantaa vastuuta aikamme suurista kysymyksistä, niin minusta se on tärkeätä.

Ekomusikologeja ei montaa ole, ja ylipäätään ala on viime vuosikymmenten tuote. Mutta eiväthän ympäristökriisit suinkaan ole vain luonnontieteiden asia: humanistisilla aloilla on antinsa ympäristökriisien ratkaisuun.

— Ihmisen luomien ongelmien taustalla olevista arvoista ja merkityksistä voi saada selkoa juuri kulttuurituotosten kautta, Torvinen sanoo.

HISTORIAN SUURMIEHIÄ | Muun tutkimuksen ohessa Torvinen on syventynyt akateemikko Erik Bergmanin säveltäjyyteen, musiikkiin ja elämään.

— Ei siitä elämäkerrallista opusta tule, mutta se sisältää tutkielmia elämästä ja teoksista. Vanhahtavalta kalskahtaa, mutta tuo kuvaus on osuva.

Bergmania pidetään suomalaisen musiikin ensimmäisenä modernistina. Musiikintutkimuksessa modernismi on ymmärretty aika kapeasti, vain atonaaliseksi musiikiksi.

— Modernismi on taiteellinen reaktio moderniin. Siihen liittyy kysymyksiä politiikasta, sukupuolesta ja eriaikaisista musiikkityyleistä.

Bergman-teos valmistuu pikku hiljaa.

— Olen monessa haastattelussa luvannut jo aikoja, joten enää en uskalla. Lähiaikoina kuitenkin.

POP POP POP | Sibelius löytyi kotoa 1980-luvun alussa, mutta popmusiikin pariin Juha Torvinen vihkiytyi naapurissa. Vieressä asuivat Bergmanin pojat, joiden isä, Alpo, oli ostanut 60-luvun lopulta lähtien kaikki käsiinsä saamansa levyt bluesista raskaaseen rockiin.

— Lainasin viikonlopuksi aina läjän. Varsinainen rock-koulu!

Nauhoitettuja c-kasetteja kertyi vino pino. 60 minuutin kasetille mahtui aina yksi albumi ja parhaat hitit Deep Purplelta, Claptonilta

— Siinä oppi, kuka soitti missäkin bändissä ja koska mikäkin levy ilmestyi.

Ensimmäisen oman levynsä Torvinen ruinasi vuonna 1984. Vaikka lompakkoaan raottaneelle isälle olisi ollut mieleen klassinen äänite, mukaan tarttui KISSin Animalize.

Rock-maailma ei jäänyt akateemisissakaan pyrinnöissä tyystin syrjään. Vuonna 2007 tuoretta tohtoria haastateltiin kitaranrikkomisen asiantuntijana. Yksi hänen väitöskirjansa pääluvuista käsitteli The Who -yhtyeen Pete Townsendin nimiin laskettavaa lavaperformanssia.

— Itse asiassahan Townsend hajotti kitaransa ensi kertaa sattumalta matalan keikkapaikan kattoon. Tulistunut rock-kukko paloitteli kitaransa tyystin — yleisö tykkäsi ja alkoi sitä vaatia. Soittimen särkemisestä tuli tavaramerkki.

Tuoreeltaan Torvisesta tuntui, että väitöskirjan nimenomainen osa sai liikaakin huomiota.

— Nyt olen kyllä sitä mieltä, että kitaransärkemisluku on väitökseni paras, Torvinen sanoo.

Torvinen tarkastelee soittimen hajottamisen tekoa muun muassa irtaantumisena teknologisen ajattelun kahleista. 60-luvun lopulla kitaran uhraaminen liittyi yhteisön vapauttamiseen ja yleiseen yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Missä nykyisin voisi ilmetä samanlainen kumouksellinen räyhä?

— Ehkä taiteenlajien rajojen yhdistämisessä ja rikkomisessa. Toisaalta nykyään jokainen tyyli on jo marginaali, joten asioiden tekeminen mitä tavanomaisimmin voi olla radikaalia.

BALLADI KAIKEN TURHUUDESTA | Musiikkia voi tietenkin tutkia siitä itsestään käsin, vain musiikkina. Se vain ei ole koskaan ollut Juha Torvisen juttu. Tutkiessaan Bergmanin modernismia Torvinen näkee modernin maailman. Partituureja lukiessaan hän pyrkii näkemään, mistä sointi kumpuaa.

Väitöskirjassa Musiikki ahdistuksen taitona tehtiin muutakin kuin pirstottiin kitaraa. Ahdistus ei ollut Torvisen käsittelyssä niinkään psykologinen tuntemus, vaan läpeensä filosofinen tila.

— Ahdistus nousi tärkeäksi, kun pyrin yhdistämään musiikintutkimusta Martin Heideggerin filosofiaan. Heideggerille ahdistus, Angst, on ihmisen elämän määrittymätön pohjavirta, kaiken merkityksettömyyden tila.

Musiikki on yhtäältä perimmäisen ahdistuksen tapa ilmentyä kulttuurissa ja samalla ihmisen keino käsitellä ahdistusta. Musiikissa tunne on järkeä väkevämpää.

Vaikka musiikin ja Heideggerin yhteys ei ollut yleinen aihe maailmallakaan, Torvinen päätyi kirjoittamaan suomeksi.

— En olisi välttämättä osannut tehdä sitä englanniksi, kieli on niin kytköksissä ajatteluun, Torvinen tuumii.

— Vaikka tutkimuksesta olisi varmaan tullut ihan ok, olisin tuskin saanut purettua niitä kokemuksellisia sävyjä. Englanti olisi tehnyt väitöskirjasta kliinisemmän.

FILOSOFIAA AAMUNKOITTOON | Musiikilla on pitkä historia filosofian palveluksessa. Antiikin pythagoralaisille universumin rakenteiden lukusuhteet paljastuivat musiikin kautta.

Kun filosofia on käsitteellistämisen tiede, musiikki taas pakenee kielellistä käsittelyä. Sisällöllistä filosofiaa musiikista kirjoittaneet ovat Torvisen mukaan harvassa verrattuna muihin taiteenlajeihin.

— Säveltäjätaustainen Theodor W. Adorno kirjoitti paljon musiikista, mutta hän kirjoitti kaikesta.

Torvinen keksii syitä, miksi näin on. Sointi ei kiinnity käsitteisiin kuten sanat. Musiikkiteos soi vain oman aikansa ja kuulostaa eri paikoissa erilaiselta.  Sen perusta on kehossa ja tunteissa, se saa nytkymään ja nyyhkimään. Siksi musiikkiin tarttuminen filosofisin käsittein on hankalampaa kuin kuvaan tai tekstiin.

— Filosofisessa kirjallisuudessa usein viitataan musiikkiin silloin kun edessä on jotakin hankalasti käsitteellistyvää — se on kuin yleinen selittämättömän metafora. Antonio Damasion Tapahtumisen tunteessa tuodaan musiikki peliin toistuvasti, kun jokin on vaikeasti selitettävää. ”Mielen rakenteet asettuvat kuin sinfoniaan”.

Torvisen mukaan mystisyys ei ole koko totuus. Musiikista voi puhua tarkasti ja sisällöllisesti, se vain vaatii omat käsitteensä.

ASUSTELAULUT | Mahtaakohan musiikki koskaan olla vain musiikkia. Musiikkimaku jakaa kaveriporukoihin koulun pihalla, ja kadulla näkee taajempaan bändipaitoja kuin Matisse- tai Dostojevski-printtejä. Musiikki kulkee mukana, myös korvalapuissa.

— Minäkin koin nuorena kauhean mukavana tunteena sen, kun kaverit sairastuivat yksitellen fiftaritautiin ja minä kuuntelin B. B. Kingiä. Se oli vähän hienompaa. 

Musiikki on käyttötavaraa, terapiaa, viihdettä, tunnetilojen tapailua ja kehon liikkeellelaittoa. Kulutustuotteessa on väliä silläkin, miten sointi on tallennettu.

— CD katoaa, mutta vinyyli ei. Vinyylistä voi suurennuslasilla nähdä musiikin, ja kuuntelurytmi on optimaalinen! 20 minuutin välein pitää nousta ja kääntää levy. Juuri sen ajan jaksaa keskittyä.

Torvinen muistuttaa, että moni viime vuosisadan ajattelija uskoi musiikin paljastava yhteiskunnasta jotakin muuten tavoittamatonta. Ettäkö TOP-listoja seuraamalla voisi sanoa jotakin suomalaisista nyt?

— Kyllä nämä listat voivat kertoa, millä tavalla kulttuuri pyrkii pysymään pinnalla vajoamatta merkityksettömyyteen. Ei yhteiskunta musiikin varassa ole, mutta on se tärkeä tekijä.

TUTKIJA, TAIVAS JA TÄHDET | Syyskuun alussa Torvinen aloitti viisivuotisen pestin akatemiatutkijana, nyt kohteena on eritoten ekomusikologia. Tutkimuksen alla ovat olleet muun muassa säveltäjä Kalevi Ahon Kahdeksan vuodenaikaa ja Hexvessel-yhtyeen No holier temple -albumi.

— Olen pyrkinyt pitämään perinteistä jakoa populaarin ja klassisen musiikin välillä merkityksettömänä. Ei ympäristökriisikään kysy, mitä musiikkia kuuntelet.

Ahon teokset eivät paasaa, mutta ne tähyävät maailmaa yhteiskunnallisista kulmista. Kahdeksan vuodenaikaa on konsertto thereminille ja kamariorkesterille, ja se käsittelee saamelaisten vuodenkiertoa. Teos pakottaa miettimään vuodenaikojen uhkaavaa katoa ja sen merkitystä elämäntavalle.

— Kun vanhaa luontoaiheista musiikkia kuulee, on mahdoton olla näkemättä, että luonto on nyt uhattuna. Uuno Klamin 1930-luvun Merikuvia-teoksen Suomenlahti ei ole sinilevien puurouttama ja öljykatastrofia odottava merialue, mutta nyt sitä on vaikea olla ajattelematta.

Kotimaisen Hexvessel-bändin ”metsäfolk”-levy puolestaan on mallikappale teemalevystä.

— Levy kietoo kuuntelijan hypnoottiseen vaippaan kuin metsä. Se ei etäännytä vaan saa kokemaan kaiken yhteenkuuluvuutta.

SUOMI-ILMIÖ | Ekomusikologi voisi tutkia hyvin Tuska-festivaalin jätehuoltoa tai kitaroiden puulajeja, mutta Torvisen lähtökohta on musiikissa itsessään. Luontoaiheinen musiikki kumpuaa usein jostakin tietystä luonnosta ja paikasta.

— Tunnen pohjoisen luonnon, joten sitä on helpompi ymmärtää musiikissa.

Paikallisuus vaatii kulttuurintutkimuksessa joskus selittelyä. Sen korostaminen kun on linkittynyt kiihkonationalismiin ja natsi-ideologiaan.

— Miksei siitä voisi kummuta ympäristömielistä ajattelua? Ei ympäristön tuho kosketa, jos ei ole omaa luontoa, jota rakastaa.

Siinä on musiikin voima. Se painaa samoja nappuloita kuin jylhä luonto, ravistaa kehoa ja kuohuttaa tunteita.

— Kun minä kuulen pohjoista musiikkia, ajattelen aina ensin mökkimme hiekkakumpuja Enontekiöllä, Torvinen kertoo.

Lue lisää aiheesta: Koulutus