Sodan jälkeen: punakaartilaiskapina ja vapaussota
Heti vuoden 1918 jälkeen koulukirjoissa puhuttiin sodasta punakaartilaiskapinana ja vapaustaisteluna. Nimitykset heijastavat voittajien näkökulmaa, ja ne ovat osa valkoisten tarinaa. Valkoiset leimasivat tapahtumat kapinaksi.
1920-luvulta lähtien historian oppikirjamarkkinoita hallitsi Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan kansakouluille tarkoitettu Kansakoulun Suomen historia. Siinä tapahtumat kuvattiin kapinaksi:
”Venäjältä käsin levisi bolshevistinen kumoushenki nopeasti suomalaistenkin työläisten keskuuteen. Meilläkin syntyi pyrkimys väkipakolla ottaa kaikki valta työläisten käsiin. […] silloin sosialidemokraattisen puolueen kumouksellinen johto anasti punakaartin ja venäläisen sotaväen avulla valtiovallan eduskunnalta ja maan lailliselta hallitukselta. Näin alkoi punakaartilaiskapina.”
Aluksi koulukirjoissa ei mainittu punavankien lukumäärää tai leireillä kuolleiden määriä. Ylipäätään vuoden 1918 sodasta puhuttiin koulukirjoissa hyvin vähän.
Vähitellen sodan nimitykseksi vakiintui vapaussota. Sillä korostettiin sotatoimien merkitystä Suomen vapauttamiseksi vieraan maan, Neuvosto-Venäjän joukoista, jotka olivat jääneet Suomeen maan itsenäistyttyä.
Vaikka Etelä-Pohjanmaalla suojeluskuntalaiset ryhtyivät aluksi riisumaan venäläisjoukkoja aseista, he saivat pian huomata joutuneensa sotaan myös omia maanmiehiään vastaan. Tästä huolimatta vapaussota-nimitys juurtui sodan voittajaosapuolen eli valkoisten puheeseen. Oppikirjoissa ja historian opetuksessa sotaa nimitettiin näin aina 1950-luvulle asti.
1970-luvulle asti, peruskouluun siirtymiseen saakka, oppikirjojen elinkaari oli Suomessa pitkä. Mantereen ja Sarvan kansakouluille tarkoitetusta oppikirjastakin otettiin peräti 25 painosta, viimeinen painos 34 vuotta ensimmäisen jälkeen. Uusiin painoksiin tehtiin yleensä vain pieniä muutoksia.
Toisen maailmansodan jälkeinen tilanne oli kuitenkin poikkeuksellinen, sillä oppikirjoista vaadittiin poistettavaksi sota-aikana niihin tehdyt Saksa-myönteiset ja Neuvostoliitto-kielteiset sisällöt. Tehtävä annettiin erikseen sitä varten perustetulle oppikirjojen tarkastustoimikunnalle.
Vaikka tarkastustoimikunnan työ ei vaikuttanut sisällissodan käsittelyyn, sodan nimityksiin alkoi ilmaantua vaihtelua. Oppikirjoissa vuoden 1918 tapahtumia otsikoitiin myös ’punaisten ja valkoisten välisenä sisällissotana’ sekä neutraalisti ’sotana Suomessa’.
1960-luku: kansalaissota
Kansalaissodasta alettiin puhua 1950-luvulla, ja kouluopetukseen nimitys vakiintui seuraavalla vuosikymmenellä Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan ilmestymisen jälkeen. Kirja nosti julkiseen keskusteluun myös häviäjäosapuolen eli punaisten kokemukset.
Väinö Linnan romaani vaikutti sekä yleiseen keskusteluun että historian tutkijoihin niin, että myös sodan hävinneen osapuolen historiaa haluttiin ymmärtää ja tuoda esiin. Joissakin historian oppikirjoissa alkoi näkyä ymmärtämystä punaisten aatetta kohtaan, ja esimerkiksi punaisiin sodan jälkeen kohdistuneita kovia kostotoimia käsiteltiin ensimmäistä kertaa.
Punaisten motiiveja avattiin ensi kertaa laajemmin 1960-luvun puolivälissä ilmestyneessä Veikko Huttusen keskikouluille tarkoitetussa oppikirjassa:
”Valkoisten leirissä punaiset nähtiin vain ilkityöntekijöinä ja isänmaanpettureina eikä muistettu, että he olivat taistelleet oman aatteensa puolesta ja uskoneet siten luovansa uuden, onnellisemman yhteiskunnan, jossa ei olisi sortoa ja kurjuutta. Monet menivät mukaan sotaan, vaikka vastustivat sitä, koska eivät vaikeuksien aikana halunneet pettää aatetovereitaan.”
Osa oppikirjojen tekijöistä alkoi 1960-luvulla otsikoida tapahtumat kansalaissodaksi mutta puhui myös vapaussodasta. Toiset puolestaan nimesivät sodan vapaussodaksi, mutta liittivät kansalaissodan joko sulkeissa sen perään tai käyttivät käsiteparia vapaussota-kansalaissota.
Termiä kansalaissota voi pitää Kekkosen ajan konsensus-käsitteenä, jolla ei ollut historiallista painolastia. Nimitys pitää sisällään ajatuksen, että ulkopuolisilla ei ollut osuutta sotaan, vaan kansalaiset sotivat keskenään.
1990-luku: sisällissota
Nykyään kouluopetuksessa puhutaan sisällissodasta. Oppikirjoihin sisällissota-nimitys vakiintui 1990-luvun puolivälissä. Siihen vaikutti uusi historian tutkimus ja ennen kaikkea professori Heikki Ylikankaan teos Tie Tampereelle vuodelta 1993.
Uusi tutkimus nosti aiempaa vahvemmin esiin ulkovaltojen, erityisesti Saksan ja Venäjän, osuuden vuoden 1918 tapahtumiin. Enää ei ajateltu, että sota oli yksinomaan Suomen sisäinen tapahtuma, mihin kansalaissota-nimitys viittaa, vaan näkökulma muuttui laajemmaksi. Tätä heijasti uusi nimitys, joka vakiintui nopeasti myös yleiseen kielenkäyttöön.
Historiaa tunteva ymmärtää, että aikalaisille sota saattoi näyttäytyä vapaussotana, vallankumouksena tai kapinana. Tänä päivänä sisällissota on neutraali nimitys, eräänlainen kattokäsite vuoden 1918 tapahtumille. Se pitää sisällään erilaiset näkökulmat sotaan.
Asiantuntijana on haastateltu historian opetuksen historiaan perehtynyttä professori Jukka Rantalaa kasvatustieteellisestä tiedekunnasta.