Monille meistä oppiminen liittyy kouluun, ammattiopintoihin tai työhön – ympäristöihin, joissa oppiminen on välttämätöntä. Useimmiten näissä ympäristöissä oppiminen yhdistetään ”ylhäältä annettuihin” tavoitteisiin. On opittava, että pääsisi eteenpäin, että pärjäisi.
Mutta mitä me aikuiset teemme vapaa-aikana? Harrastamme. Liikuntaa, musiikkia, käsitöitä, tietotekniikkaa, elokuvia, teatteria, kuvataiteita ja yhdistystoimintaa. Entä lapsemme ja koululaisemme, millä he täyttävät iltansa? Ohjelmassa on tv:n ja läksyjen lisäksi liikuntaa, musiikkia, käsitöitä, tietokone- ja mobiilipelejä, elokuvia, teatteria ja kuvataiteita.
Onko tämä koulun, opiskelun tai työn jälkeinen harrastusluontoinen vapaaehtoinen toiminta ”oppimisesta vapaata vyöhykettä”? Vai kenties juuri päinvastoin?
Harrastuksissa oppiminen saavuttaa huippunsa: yksilö lähtee kohti uutta oman sisäisen motivaationsa ja innostuksensa varassa.
Motivaation rohkaisemana ja suorastaan sen pakottamana hän hakeutuu oman kiinnostuksensa pariin. Missään muualla ei oppiminen ole niin helppoa ja laaja-alaista kuin tällä omaehtoisen motivaation pohjustamalla vyöhykkeellä. Siellä harrastaja saa vertaistukea ryhmältään ja harrastukseen erikoistuneelta opettajaltaan.
Mitä harrastuksissa sitten opitaan? Luonnollisesti niitä erityistaitoja, joita kussakin harrastuksessa treenataan. Näiden lisäksi myös sosiaalisuutta, pitkäjänteisyyttä, keskittymistä.
Tutkimusnäyttöä on tällä hetkellä eniten musiikkiharrastuksen tiedollisista ja sosiaalisista hyödyistä. Soittaminen edesauttaa myös muiden kuin tarkkarajaisesti soittamiseen ja kuunteluun liittyvien taitojen kehitystä. Näistä taidoista olennaisimmat liittyvät toiminnanohjaukseen eli keskittymiseen ja monimutkaisten toimintakokonaisuuksien hallintaan sekä kielellisiin valmiuksiin.
Miksi eristämme harrastukset koulusta, opiskelusta ja työstä? Miksi emme ennemminkin integroisi näitä toimintamuotoja toisiinsa? Näin saavutettaisiin win-win-tilanne kaikille osapuolille.