Mikä on äärimmäistä, mikä tavanomaista?
Puhuttaessa ääriajattelusta liitetään siihen usein negatiivinen kaiku. Esimerkiksi erilaiset uutiset äärioikeistosta, äärivasemmistosta, ääriuskonnollisuudesta ja muista ”ääri-”toiminnoista liittyvät usein huolestuneisuuteen ja jopa suoraan väkivallan pelkoon tai uhkaan. Mielleyhtymä on mielenkiintoinen ja tutkimuksen kannalta ongelmallinen ainakin neljästä syystä.
Ensinnäkin ongelmia aiheuttaa se, että puhuttaessa ääriajattelusta uhkakuvana, luodaan mielikuva siitä, että ajatukset itsessään ovat vaarallisia. Käytännössä sana ääriajattelu ei kuitenkaan vielä kerro mitään ajattelutavan sisällöstä eli siitä, millä tavalla jonkun henkilön ajattelu on äärimmäistä. Sanomalla, että joku henkilö on ääriajattelija emme vielä tiedä mitään siitä, mitä tämä henkilö käytännössä ajattelee, miten hänen ajatuksensa poikkeavat muiden ihmisten ajatuksista tai mitä hän on valmis tekemään edistääkseen tai puolustaakseen ajattelutapaansa.
Edelliseen liittyen toinen ongelmakohta onkin siinä, että ääriajattelua tarkastellaan usein itsenäisenä asiana, ilman vertailukohtaa siitä, mikä on se keskitie tai tavanomaisuus, mihin äärimmäisyyttä verrataan. Puhuttaessa esimerkiksi äärioikeistosta tai ääriuskonnollisuudesta on taustalla selvästi jokin oletus tavanomaisesta oikeistosta tai uskonnollisuudesta, jota pidetään yhteiskunnallisesti hyväksyttävänä tai suotavana ja josta ”ääri-”muoto poikkeaa. Usein tätä tavanomaisuutta ei kuitenkaan määritellä tai julkilausuta, mikä johtaa siihen, että keskustelussa saattaa olla sisäänrakennettuna monia erilaisia tulkintoja siitä, mikä on tavanomaista ja mikä äärimmäistä ajattelua.
Kolmas ongelmakohta ääriajatteluun liittyen on se, että siihen liittyy lähes aina oletus siitä, että näitä ajatuksia tuodaan jollain tavalla esille, ja että myös tämä toiminta on jollain tavalla äärimmäistä. Ilman ajattelua ilmentävää toimintaahan muut ihmiset eivät voisi saada selvyyttä siitä, millaisia jonkun yksilön ajatukset ovat ja ovatko ne kuinka äärimmäisiä tai tavanomaisia. Kuitenkin ääriajattelun ilmaiseminen toiminnallakin jättää paljon kysymyksiä ja tulkinnanvaraa. Esimerkiksi arvojen äärimmäinen kannattaminen voi tarkoittaa yhtä lailla yksityisessä elämänpiirissä tapahtuvaa, elämäntavallista omistautumista omille arvoilleen kuin julkista vaatimusta muuttaa koko yhteiskuntarakenne noudattamaan näitä arvoja.
Neljäs ongelmakohta ääriajattelun käsitteessä liittyy puolestaan siihen lähes sisäänrakennettuun oletukseen, että äärimmäisyyksiin viety ajattelu on aina haitallista joko yksilölle itselleen tai yhteisölle. Huoli ääriajattelusta on siis käytännössä usein huolta jonkinlaisista negatiivisista teoista, joilla tuetaan sellaisia arvoja, jotka eivät sovi yhteiskunnan yleiseen toimintatapaan. Koska ääriajattelua itsessään ei yleensä käytetä kuvaamaan positiivisia asioita, on myös äärimmäisillä teoilla lähtökohtaisesti negatiivinen kaiku. Ääriajatteluun liitetäänkin usein ajatus joko yksilöä tai yhteisöä, tai molempia, vahingoittavista teoista. Näitä voivat olla esimerkiksi turvallisuudentunteen heikentäminen, väkivallan uhka tai muu tapa, jolla edistetään omaa aatetta polkemalla muita. Puhe ääriajattelusta sisältää siis lukemattomia olettamia, mitä sanaan ei perusmuodossaan kuulu.
Edellä esitettyjen näkökulmien vuoksi on keskeistä pohtia, mitä tämä käsitepari tarkoittaa kasvatusalan sanastossa. Jotta voidaan päättää, onko kasvatuksen tehtävänä ehkäistä ääriajattelua vai ei, on ensin vastattava kysymyksiin siitä, onko huolen kohteena ajatukset vai toiminta ja pohdittava myös kriittisesti sitä, mikä on se tavanomaisuus tai normi, jota käytetään mittarina arvioimaan äärimmäisyyden luonnetta.