Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2026. Kuuntele äänijuttu
Olen aloittanut peruskoulun 1980-luvulla. Ei koulukiusaamisesta silloin paljon puhuttu, mutta sana ja ilmiö jo tunnistettiin. On ollut pysäyttävää tajuta, että termi koulukiusaaminen on vakiintunut käyttöön vasta omina ala-asteaikoinani.
Ensimmäiset modernit kiusaamistutkimukset tehtiin 1970-luvulla, mutta monissa maissa tutkimus on alkanut 2000-luvulla. Siihen asti on saatettu ajatella, että kiusaaminen on muiden ongelma. Ei meillä!
Suomessakin kiusaaminen jäi pysyväksi puheenaiheeksi vasta 1990-luvulla. Kouluväkivallasta kyllä puhuttiin paljon jo 1980-luvulla, mutta silloin huolta kannettiin kaikenlaisesta väkivallasta, myös opettajiin kohdistuvasta. Toistuva ja pitkäkestoinen, yhteen oppilaaseen keskittyvä kiusaaminen pulpahteli pinnalle vain satunnaisesti.
Pitäisikö tästä päätellä, että kiusaaminen on ennen peruskoulua ollut niin marginaalinen ilmiö, ettei siitä ole tarvinnut välittää? Ei sentään. Vaikka ilmiölle ei ollut nimeä, siitä on tallentunut yllin kyllin todistusaineistoa esimerkiksi muistitietoon, kirjallisuuteen ja lehtijuttuihin. Niin kauan kuin kiusaamisesta on puhuttu, siitä on puhuttu "nykyajan muoti-ilmiönä". Nykynuoriso on tunnetusti ollut pilalla jo kauan ennen ajanlaskun alkua.
Pitkään ajateltiin, että lasten täytyy itse selvittää omat ongelmansa
Kiusaamisen lukitsi aikuisten maailman ulkopuolelle esimerkiksi tapa ajatella, että lasten piti pystyä selvittämään itse omat ongelmansa, karaistua. Miten he muuten pärjäisivät aikuisina? "Kantelua" pidettiin huonona käytöksenä. Näin lapset oppivat ajattelemaan, ettei ongelmista kuulu kertoa aikuisille. Ja vaikka uhrien tilannetta saatettiin pitää kurjana, sitä pidettiin myös väliaikaisena. Ei vielä ymmärretty, että kiusaaminen voi jättää elinikäiset arvet.
Historiantutkimuksessa jäljitetään usein polkuja, joita pitkin ilmiöt ovat kehittyneet. Löytöretket alkoivat uuden ajan alun Euroopassa, koska navigointitekniikka kehittyi, osmanit valtasivat Konstantinopolin ja niin edelleen. Samaan tapaan monenlaiset kehityskulut johtivat lopulta siihen, että yhteiskunta alkoi tunnistaa kiusaamisen ja pitää sitä todellisena ongelmana. Moni kuitenkin tunnisti ongelman jo ennen kuin se vakiintui puheenaiheeksi.
Kun aika ei vielä ollut kypsä
Yhdysvalloissa Frederic L. Burk kirjoitti tieteellisen artikkelin Teasing and bullying (härnääminen ja kiusaaminen) jo 1897. Jatkoa saatiin odottaa yli 70 vuotta. Helsingin Sanomien yleisönosastolla keskusteltiin syksyllä 1960 pojista, jotka terrorisoivat koulussa pienempiään. Keskustelu tyrehtyi, kun Kouluhallitus vastasi, että "epämääräisistä väitteistä ei saada riittävää aineistoa".
Kansanperinteen tutkija Leea Virtanen käsitteli kiusaamista tarkkanäköisesti kirjoissaan Antti pantti pakana (1970) ja Tytöt, pojat ja tykkääminen (1972) jo ennen kuin keskustelu aiheesta oli levinnyt Ruotsista Suomeen. Kirjat saivat kyllä huomiota, mutta eivät kiusaamisen kuvauksina.
Kotimaiseksi edelläkävijäksi lasken myös tutkija-opettaja Toivo Mäenpään, joka kokosi 1980-luvulla kyselyaineistoa nuorten vapaa-ajasta, päihteiden käytöstä ja kouluväkivallasta Turun seudulla. Mäenpää oivalsi, että kiusaaminen jää usein piiloon aikuisilta ja oli siksi tärkein huomion kohde.
Miksi Burkin tutkimus ei saanut jatkoa jo 130 vuotta sitten? Miksi yleisönosastokeskustelu maan suurimmassa sanomalehdessä 1960-luvulla ei käynnistänyt kansanliikettä? Voin vain latteasti arvella, että aika — eli aikuisväestö — ei ollut vielä kypsä.
Moni lapsi kärsii yhä koulussa
Koulukiusaamisen historiaa käsittelevä tietokirjani Miksi emme auttaneet? ilmestyy syyskuussa. Kysymyksen esittäjäksi ajattelen aikuiset, jotka eivät ole pystyneet takaamaan lapsille turvallista koulua.
Vaikka halusin kirjalle iskevän nimen, kipuilin suoran puhuttelun kanssa. Ehkä neutraali otsikko olisi vakuuttavampi, ammattimaisempi? Tiedän hyvin, että menneiden sukupolvien tuomitseminen nykyajan lähtökohdista johtaa huonoon historiankirjoitukseen.
Taivuin nimen taakse, kun aloin ajatella, että se koskee myös meitä, nykyajan aikuisia. Olemme lopulta samassa asemassa kuin aiemmat sukupolvet: moni lapsi kärsii yhä koulussa, emmekä ole pystyneet heitä auttamaan, vaikka paljon on tapahtunut edistystäkin.
Aineistoni kertovat, että kiusaaminen lasten kesken on vuosikymmenestä toiseen ollut pohjimmiltaan hyvin samanlaista. Enemmän ovat muuttuneet aikuisten asenteet ja käsitykset. Tässä tärkeimmässä roolissa on ollut tutkimus, vaikka myös viranomaisia, mediaa ja järjestökenttää on tarvittu.
Pöyristymistä, demonisointia ja syyllistämistä
Kiusaaminen on aikuisten ongelma, vaikka lapset siitä kärsivätkin. Usein kuitenkin tuntuu, ettemme vieläkään tätä ymmärrä. Kiusaaminen nousee julkisuuteen ennen kaikkea yksittäistapausten kautta. Yleisimpiä reaktioita ovat pöyristyminen, kiusaavien lasten demonisointi ja opettajien syyllistäminen. Joskus syypäinä pidetään lasten vanhempia. Puramme mieltämme, mutta teot jäävät sanoja vähemmälle.
Tietenkin kiusaamiseen on pyritty tarttumaan varsinkin viime vuosikymmeninä. Ongelmaa ei kuitenkaan ratkaise yksilöiden syyllistäminen, rikosvastuuikärajan laskeminen tai kiusaajien siirtäminen toiseen kouluun — ei ainakaan yksinään.
Kysymystä pitäisi ehkä tarkastella osana pitkää kehityspolkua, joka on meillä vielä kesken. Seuraavaksi huomion soisi kiinnittyvän yhteiskuntaan, meihin kaikkiin aikuisiin. Ihan tavalliset isät ja äidit solvaavat toisiaan somessa. Monet kansanedustajat ovat tässä suhteessa nimensä veroisia. Suurvaltojen johtajista ei tarvinne edes aloittaa. Miten voimme edes odottaa, että lapset käyttäytyisivät toisin?
Kiusaamistutkimus on edennyt 2000-luvulla valtavasti, ja suomalaiset tutkijat ovat olleet etujoukoissa. Tutkimus keskittyy kuitenkin edelleen koululaisiin. Tarpeellista olisi käsitellä enemmän myös aikuisia. Miksi emme osaa auttaa lapsia paremmin?
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Hänen tuorein teoksensa Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia (Gaudeamus) ilmestyy syyskuussa.