Tiede on toivoa, väittää Yliopisto-lehden toimittaja Mikko Pelttari.

Teksti on julkaistu Yliopisto-lehden Y/02/16 Toimitukselta-palstalla.

Olen kirjoittanut tähän lehteen mielisairauksista, öljykriisistä, ilmastonmuutoksesta, maailmanlopuista ja alkuperäiskansojen ahdingosta, ainakin.

Kun toimituksen kokouksessa esittelin juttuaihion kuudennen sukupuuttoaallon laajasta käsittelystä, joku taisi toverillisesti naurahtaa. Tästä on tullut vähän vitsi.

Eiväthän nuo mainitut aihepiirit juuri naurata, mutta vakuutan, ettei kyse ole sielun synkkyydestä.

Me täällä saamme työksemme keskustella kaikkein terävimpien ja tietävimpien ihmisten kanssa tärkeistä asioista. Olisin itselleni pikkuisen kateellinen, jos en olisi minä.

Tai kuten lehtisisko Reetta Vairimaa tokaisi puhuttuaan professori Olli Vapalahden kanssa virologiasta eräänä erityisen harmaana helmikuun maanantai-aamuna: ”Aina sitä ilahtuu, kun kuulee, mitä kaikkea ihmiset täällä tietävätkään.”

Jos olet lukenut Yliopistoa, tiedät mistä puhun. Ai tätäkin tutkitaan? Todellako joku tietää tästäkin asiasta? Kaikkea sitä onkin! Rakas lukija, älliköidymme siinä missä sinäkin — vaikkapa siitä, miten tutkijat jaksavat innostua 12 tunnin yövuoroista kahden kuukauden Itämeren-risteilyllä.

Katsokaa käsillä olevasta lehdestä, kuinka adenoviruksia päällystetään syöpärokotteeksi sivulla 8. Tai kuulkaa, mitä professori Eija Kalso sanoo yliopiston perustehtävästä kolumnissaan sivulla 47. Tai mistä kaikista aiheista tuoreet tohtorit väittelevät sivuilla 59–61.

Vaikka kuudennen sukupuuttoaallon ajattelu voi lamaannuttaa ja pelottaa, tieteellinen tieto on eri maata. Se sisältää syitä ja seurauksia. Se tuo muassaan paremman maailman rakennusaineet ilman katteettomia lupauksia. Se tarjoaa uusia ratkaisuja ja ajattelutapoja, vilpitöntä tiedettä.

Tiede on toivoa, ja sitä maailma nyt kaipaa.

Kirjoittaja on Yliopisto-lehden toimittaja.

Lue lisää aiheesta: Korkeakoulu- & tiedepolitiikka