Mikael Niku kertoo kolumnissaan, miksi tieteentekijän pitää pitää ääntä. Ja miten se onnistuu.  

KOLUMNI Y/06/15 // Arvoisat kanssatieteilijät! Kertokaamme työstämme kaikelle kansalle. Ei riitä, että julkaisemme ulkomaisissa tieteellisissä lehdissä. Jokaisella suomalaisella on oikeus saada parasta mahdollista tietoa. Muuten tyhjiö täyttyy humpuukilla, rokotteista luovutaan, monokulttuurista haaveillaan, geenimuuntelu kielletään ja ministerit alkavat ajatella omilla aivoillaan.

Suomalaisilla on oikeus nähdä, mitä veroeuroilla on aikaansaatu. Tutkimus, josta kukaan ei ole kuullut, on helppo lakkauttaa. Jos kaikki tietävät, että yliopistot ovat ihmiskunnan toivo, niistä pidetään kiinni. Mainostoimistosta saa hienoja juhlajulisteita, mutta ne eivät riitä olemassaolomme perusteeksi. Tarvitaan oikeaa asiaa.

Tieteestä toitottaminen vaatii myös oikeaa asennetta. Täytyy tarjoutua tyrkylle (vain ravitsemustieteilijät joutuvat hätistelemään toimittajia kuin paarmoja). On rohjettava ottaa kantaa sellaiseenkin, mitä ei ole kokeellisesti selvittänyt. Melbournen yliopiston Writing Centren johtaja Simon Clews sanoo: tutkijan pitää ryhtyä Siksi Joksikin, jolle toimittaja soittaa. On oltava netissä ja somessa, jotta päätyy Google-osumaksi. Napakkaa, vakuuttavaa kirjoittamista voi harjoitella yleisönosastoilla. Sitten edetään lyhyisiin ja pidempiin lehtiartikkeleihin, kirjoihin, televisioon, radioon.

Muutama porkkana: yleistajuiset julkaisut ovat nyt yliopistojen rahoitusmallissa. Päinvastoin kuin tieteellisistä julkaisuista, kirjoittajalle maksetaan palkkio. Helsingissä on erityisen helppoa aloittaa popularisoijan ura: meillä on oma tasokas yleistajuinen tiedelehti — juuri tämä, jota pitelet. Lehti maksaa asiantuntijoiden jutuista asiallisen korvauksen. Taitavien toimittajien avulla oppii kirjoittamaan paremmin. Ja toimituskunnan kevätretket ovat huikeita!