Hahmotan oman työni suhteessa kahteen pyrkimykseen. Yhtäältä käyn kamppailua tieteellisistä ideoista ja niiden merkityksestä akateemisten kollegoideni kanssa. Heihin kuuluvat lähimmät työkaverini, opiskelijat ja kansainväliset verkostot. Keskustelu on usein erikoistunutta ja huomio yksityiskohdissa kuten siinä, miten jokin käsite pitäisi ymmärtää tai millaisilla menetelmillä jotain ilmiötä pitäisi lähestyä.
Toinen kamppailu ideoista käydään yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tällä areenalla kollegoitani ovat tutkijoiden sijaan toimittajat, poliitikot, järjestöjen edustajat – sosiaalisen median aikakaudella yhä enemmän myös tavalliset kansalaiset. Yksityiskohtien sijaan huomio on usein kokonaisnäkemyksen rakentamisessa. Sirpaloituvan tiedonvälityksen ja infoähkyn keskellä tutkijalta odotetaan kiteytyksiä ja tiivistyksiä, toisinaan laajan tilannekuvan hahmottamista.
Viime aikoina olen kommentoinut erityisesti brexit-prosessia ja eurovaaleihin liittyviä aiheita kuten EU-päätöksentekoa ja keskeisimpiä vaaliteemoja. Todennäköisyyksien laskemisen tai vaalituloksen ennakoinnin sijaan olen halunnut korostaa molempiin liittyvää epävarmuutta: poliittiset prosessit eivät ole väistämättömiä luonnonilmiöitä, vaan niihin voidaan vaikuttaa julkisella keskustelulla.
Tutkijan yhteiskunnallista roolia voi hahmottaa ainakin kolmella tavalla.
Ensinnäkin tutkija on yhteiskunnallisen keskustelun kriittinen ääni. Minulle tämä tarkoittaa sitä, että tutkija ei ole sidottu mihinkään yksittäiseen intressiin tai agendaan. Tutkijalla ei ole tuotetta, jota hän pyrkisi myymään – tutkija ei ole vain tietyn heimon tai porukan äänitorvi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita täydellistä puolueettomuutta. Tutkijan vastuu on myös nostaa esiin sellaisia näkökulmia, jotka eivät muuten nousisi julkiseen keskusteluun. Tällaisia asioita voiva olla esimerkiksi ihmisoikeudet tai ympäristön kestävyyteen liittyvät näkökulmat.
Toiseksi yhteiskunnallinen keskustelu on yhden sortin nollasummapeli. Esimerkiksi uutislähetyksellä on aina käsiteltävänään tietty määrä aiheita, joihin he tarvitsevat tietyn määrän asiantuntijoita. Jos tutkija kieltäytyy tai ei uskalla ottaa kantaa, usein paikan ottaa joku muu, esimerkiksi pankkiekonomisti tai poliitikko.
Kolmanneksi korostaisin sivistyksen merkitystä. Viimeisten vuosikymmenten aikana tutkijan yhteiskunnallinen rooli on kaventunut ennen kaikkea teknisiin, ennalta määrättyihin päämääriin sitoutuneeksi asiantuntijaksi. Ajatus julkisesta intellektuellista on korvautunut tietopohjaisella päätöksenteolla. Taustalla on ajatus, että maailma jakautuisi yksinkertaisesti koviin faktoihin ja subjektiivisiin mielipiteisiin.
Mielestäni asia ei ole näin yksinkertainen. Faktojen ja mielipiteiden lisäksi maailmasta voidaan esittää myös sellaisia näkemyksiä, jotka perustuvat esimerkiksi historian tuntemiselle, kulttuurierojen ymmärtämiselle tai poliittisen kulttuurin analyysille. Kysymyksiin ”miksi toinen maailmansota syttyi?” tai ”mitä ovat eurooppalaiset arvot?” ei ole luonnollisesti yhtä vastausta. Kyse ei ole välttämättä vain mielipiteistä vaan näistä asioista on mahdollista esittää myös arvostelmia: punnittuja näkemyksiä, jotka perustuvat useiden näkökantojen huomioon ottamiselle.
Pitääkö tutkijan siis tunkea itseään joka paikkaan?
Ei tietenkään. Tutkija joutuu kuitenkin usein valintatilanteisiin, mitä aiheita tai näkökulmia hän on valmis kommentoimaan. Itse olen ajatellut, että tutkija tuo parhaiten lisäarvoa kommentoimalla ensi sijassa sellaisia aiheita, joissa hän voi nojata edes jollain tavalla tutkimuksesta tai tieteellisestä sivistyksestä tulevaan ymmärrykseen. Usein eteen tulee kuitenkin tilanteita, jotka ovat niin yllättäviä, ettei niistä ole tutkittua tietoa.
Ehkäpä tiedeyhteisökin voisi miettiä sellaisia vaikuttamisen muotoja, jotka eivät nojaisi yksittäisten tutkijoiden tai tähtikommentaattoreiden vaan laajemman tiedeyhteisön varaan. Esimerkiksi vuoden 2016 brexit-äänestys oli tapahtuma, jonka kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi tarvittaisiin niin Britannian historiaan perehtyneitä tutkijoita, EU-instituutioiden tutkijoita, oikeustieteilijöitä, sosiaalipsykologeja, tilasto- ja taloustieteilijöitä.
Kaikessa tässä on kyse demokratian edellytyksistä. Demokratia elää ja hengittää sellaisesta julkisesta keskustelusta, joka sietää erimielisyyttä ja jossa eriävät näkemykset eivät johda yhteisöjen tai maailmojen eriytymiseen. Tiede palvelee parhaiten demokratiaa pitämällä huolta julkisen keskustelun edellytyksistä.
Timo Miettinen
Kirjoittaja toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian rahoittamassa Law, Identity and the European Narratives -huippuyksikössä.