Määrääkö yliopistojen työnjaosta rahoittaja vai tiedeyhteisö?

Opetusministeriö vaatii yliopistoja keskittymään entistä tarkemmin omiin vahvuuksiinsa. Professoriliiton ja Tieteentekijöiden liiton seminaarissa kysyttiin, kenen ehdoilla kehitys- ja karsintatyötä tehdään.

Yliopistopolitiikassa kihisee. Opetusministeriö vaatii yliopistoja profiloitumaan ja yliopistot itse ovat selvityttäneet eri korkeakoulujen erityislaatua ja toiminnan päällekkäisyyksiä. Ulkoapäin tehostamistarpeita on hiljattain kommentoinut esimerkiksi Elinkeinoelämän keskusliitto – kaiken kaikkiaan huipulle kiipeämisestä ja erityisvahvuuksien löytämisestä on viime aikoina kuultu paljon puhetta.

Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto järjestivät perjantaina 24.4. keskusteluja kommentoivan Hynttyyt yhteen -seminaarin. Sen pääkysymys oli, kenen ehdoilla korkeakoulujen kehitys- tai karsintatyö etenee: onko tieteen autonomia yhä voimassa?

Rakenteet ylikorostuvat

‒ Profilointeja tuntuvat peräävän kaikki muut paitsi tutkijat. Tarvitseeko tutkimusyhteisöä ulkopuolisella paineella profiloida? Eikö se synny itsekseen tieteen sisällä tapahtuvan kilpailun kautta? kysyy Professoriliiton puheenjohtaja, Helsingin yliopiston fysiikan professori Kaarle Hämeri.

‒ Onko koulutusjärjestelmälle haitaksi, jos vaikka kahtaalla ollaan vahvoja samoilla teemoilla? Syntyisikö tästä keskinäisestä sparraamisesta sitä kaivattua kansainvälistä huippututkimusta?

Rakenteista keskusteleminen tuntuukin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalaisen mielestä ylikorostuvan, ja muutoksesta puhutaan kuin se olisi arvo sinänsä.

Lähes jokaisella seminaaripuhujalla olikin kokemusta organisaatiokaavioihin keskittyneistä, turhauttavista uudistuksista. Kriittisen massan, eli riittävän vahvojen yhteisöjen merkitystä painottivat silti niin Lappeenrannan ja Tampereen teknillisten yliopistojen rehtorit Anneli Pauli ja Markku Kivikoski kuin Oulun yliopiston kauppakorkeakoulun dekaani Petri Sahlströmkin: kaikkein sirpaleisimmista rakenteista olisi viisasta hankkiutua eroon.

‒ Samalla pitää muistaa, että yhdistäminen sinällään ei lisää laatua. Kahden huonon yhdistämisestä ei synny hyvää. Johdon pitää osata osoittaa yhteistyön edut, mutta yhteen pakottaminen ei toimi, Sahlström linjasi.

Tärkeimmät tutkimuskysymykset

Anneli Pauli esitteli oman yliopistonsa uudistamista esimerkkinä onnistuneesta profiloitumisesta. Keskeisten oppialojen määrittelemisen ja organisaatiokaavioiden pyörittelyn sijaan Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa lähdettiin liikkeelle tutkijayhteisön muotoilemista neljästä suuresta yhteiskunnallisesta kysymyksestä, joihin yliopisto haluaa vastata. Yliopiston paikan tutkimuskentällä uskotaan löytyvän, kun eri alojen työ etsiytyy yhä tarkemmin näiden kysymysten äärelle.

Profiloitumisen lisäksi jokaisessa yliopistossa tarvitaan kuitenkin myös annos uutta kohti suuntautuvaa uteliaisuustutkimusta, Pauli myöntää.

Mittaamisen vaikeus

Seminaarissa keskusteltiin myös siitä, onko kyllästymiseen asti toisteltu ”huippu” edes tieteen oikea – tai ainoa – tavoite.

‒ Miksi Suomessa puhutaan tällä hetkellä kaikesta huippujen kautta, Hämeri kysyi.

Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Janne Saarikivi ilmoittautui jopa huippututkimuksen ankaraksi vastustajaksi. Hänen mukaansa huippujen etsiminen ja määritteleminen merkitsee aina kvantifioimista, joka on huono tapa kuvata tutkimusta tai yliopistoja: teknokraattinen mittaaminen ohjaa tieteen käytäntöjä mielettömiin suuntiin.

‒ Strateginen ajattelu ja yhteistyökumppanien miettiminen sen sijaan on tarpeen, Saarikivi sanoi.

‒ On päästävä eroon yrityksistä ohjata tiedettä päämäärärationaalisesti. Tiede on luonteeltaan arvaamatonta.

Liittojen vuosittain järjestettävää kevätseminaaria seurasi tänä vuonna ennätyssuuri yleisö.

Hynttyyt yhteen? -kevätseminaari 24.4.2015

Tieteentekijöiden liitto

Professoriliitto

Lue lisää aiheesta: Korkeakoulu- & tiedepolitiikka