Professori Jaana Hallamaan puhe lukuvuoden avajaisissa Helsingin yliopiston päärakennuksen juhlasalissa 31.8.2015.

Miksi aloittaa jälleen uusi lukuvuosi, miksi opiskella, miksi kokoontua yhteen, kysyi vieressäni Mari Lehtoruusu puheensa aluksi. Yliopisto kuuluu niihin instituutioihin, joissa työ järjestyy syklisesti. Palaamme vuosi vuoden jälkeen samaan pisteeseen, jossa uudet opiskelijat alkavat opintonsa, opettajat palaavat luentosaleihin, ja lukuvuosi käynnistyy. Muuttuuko mikään tulevaisuudessa vai pysyykö yliopisto samana vuosisadasta toiseen?

Man kan bedöma hur universitetet förändrats genom att betrakta Edelfelts väggmålning här i salen som skildrar Åbo Akademis invigning. Mitt i bilden ses Per Brahe som representerade regenten och som var högsta makthavare i Finland. Efter honom följer universitetets kansler och rektor, andra potentater och professorer. Inte en enda kvinna, och de män som får gå i processionen hör till rikets elit. Studenterna finns någonstans i bakgrunden, man kan bara ana deras närvaro. Folket står på sidan om och tittar på.

Det universitet som grundades på regentens befallning har på 375 år blivit hela folkets universitet och i dag kan man höra till universitetet oberoende av börd, förmögenhet eller könstillhörighet. Vi som i dag deltar i universitetets inskriptionsprocession är en blandad samling.

Hallitsijan mahtikäskyllä perustamasta yliopistosta on 375 vuodessa tullut koko kansan yliopisto, johon kuuluminen ei enää riipu syntyperästä, varallisuudesta tai sukupuolesta. Yliopiston avajaiskulkueessa meitä on tänään kaikenlaisia ihmisiä.

Kaikki ei ole kuitenkaan muuttunut. Yliopisto ideana on syntynyt palavasta halusta tietää tutkimalla, oppia yhdessä ja jakaa oppimansa muiden kanssa. Yliopiston idean ytimessä on tiedon jano, joka johtaa tiedon valoon.

Edellä sanomani on juhlapuheretoriikkaa, jota ei nyt käytävillä eikä työhuoneissa kuule. Me yliopistolaiset puhumme näinä päivinä, viikkoina ja kuukausina sekä tulevina vuosina hallituksen leikkauksista ja siitä, kuinka raskaina ne kohdistuvat opetukseen ja tutkimukseen. Opiskelijan elämän kannalta keskeisiä opintotukea ja muita etuja heikennetään. Yliopiston perustoimintaan hallitusohjelmaan kirjatut supistukset tekevät loven, jonka suuruutta meidän on edelleen mahdotonta uskoa. Ristiriita, joka vallitsee hallituksen poliittisten menestystavoitteiden ja yliopistoa koskevien taloudellisten ratkaisujen välillä, on käsittämätön. Perinteisen helsinkivastaisuuden lisäksi toimintaa näyttää värittävän vihamielisyys akateemisuutta kohtaan.

The history of the University and the country have always been closely intertwined. The University of Helsinki is an integral part of the narrative of the nation. Finland would not be what it is now – a successful, modern civic society – without the University of Helsinki. An important motivation for the establishment of the Academy of Turku was that it would produce competent public officials to serve the realm. But it is in the University’s nature not to succumb to being anyone’s tool. Even if the University has played and will continue to play an important role in the nation’s success, it is not like the magical Sampo of the Kalevala, a wondrous machine that produces riches and provides tools for the attainment of political and economic goals.

Ankeina aikoina on hyvä palata perusasioihin, siihen mikä on olennaisinta ja tärkeintä. Yliopisto ei ole kansakunnan vaan ihmiskunnan palveluksessa, eikä sen ensisijainen tavoite ole tuottaa vaurautta eikä edes innovaatioita vaan pyrkiä totuuteen. Yliopisto ei ole pohjimmiltaan koulu tai työpaikka vaan yhteisö, johon kuuluvat niin opiskelijat, tutkijat, opettajat ja monissa eri tehtävissä yliopistoa ja yliopistolaisia palveleva henkilökunta.

Yliopistoyhteisö on toteuttanut tehtäväänsä tutkia, oppia ja vaikuttaa sota-aikoina, nälänhädän ja miehityksen oloissa. Se on selvinnyt niin tulipalosta, muutosta toiseen kaupunkiin, pommituksista kuin useista toimintakielen vaihdoksistakin. Yliopisto on toiminut Ruotsin valtakunnassa, Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa suuriruhtinaskunnassa ja Suomen tasavallassa. Yliopistoyhteisö on kestänyt ideologiset keikaukset ja myllerrykset. Nykyinen aika on vain yksi, ohimenevä vaihe yliopiston kertomuksessa. Uskon, että historiasta voi oppia ainakin sen, että yliopistoyhteisö, joka keskittyy hellittämättä perustehtäväänsä ja jonka jäsenet tukevat toisiaan, eivät vain selviä vaan elävät tulevaisuuteen ja kukoistavat: vivant, crescant, floreant!

Lue lisää aiheesta: Korkeakoulu- & tiedepolitiikka