Museosaarella Neues Museumin mahtaviin kokoelmiin tutustuessa tuli usein mieleen, että olisipa hienoa, jos muistaisi historiaa paremmin. Ettei tarvitsisi pohtia ja ihmetellä mitä kaikki näkemäni kertoo, ja mitä voisin siitä mahdollisesti oppia.
Onneksi saatoin kuitenkin hyvin mielin nauttia kauneudesta. Esineiden muodoista ja materiasta. Niiden tekotavasta ja mahdollisesta funktiosta. Monimuotoisista artefakteista, jotka henkivät pyrkimystä kauneuteen ja hyvään sen lisäksi, että niillä on mahdollisesti ollut joku käytännöllinenkin tarkoitusperä.
Aiemmista kokemuksista ymmärsin olla itselleni armollinen. On kohtuutonta kuvitella, että me tavalliset museovieraat voisimme hallita valtavaa määrä tietoa, jota Neues Museumin kaltainen instituutio pitää sisällään. Puhumattakaan kaikista maailman museoista ja tutkimuslaitoksista. Loppujen lopuksi - eihän minun tarvitse kuin kävellä ja avoimin mielin katsella ympärilleni. Ja ennen kaikkea olla kiinnostunut.
Ihmiskunnalle on hyväksi, että on yksilöitä ja organisaatioita, joilla on mahdollisuus ja suoranainen velvollisuus tutkia perinpohjaisesti asioita ja ilmiöitä. Suorastaan kilvoitella siitä, että ymmärtäisimme mitä maailmassa ja maailmankaikkeudessa on tapahtunut ja tapahtuu. Uutta selvitettävää syntyy koko ajan.
Disinformaatio leviää maailmalla. Ajoittain salakavalasti ja ehkä tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin. Sitä levitään itsekkäistä poliittisista, taloudellista tai milloin mistäkin vaikeasti havaittavista valtapyrkimyksellisistä syistä.
Tekoäly tuo ihmiskunnalle uuden ulottuvuuden erilaisten ongelmien ratkaisuun. Se antaa myös aihetta perinpohjaiseen pohdiskeluun, jottei hyvästä rengistä kasva huono isäntä.
Tutkittu, tieteellisesti testattu ja alinomaa arvioitu tieto on välttämättömyys. Disinformaatiosta ja valeuutisoinnista on jo kokemusta ja tutkimustietoakin. Yhteiskuntien on varustauduttava sitä vastaan.
Riippumatonta tiedeyhteisöä tarvitaan kehittämään tasapainoista yhteiskuntaa. Tutkijoiden ja tieteentekijöiden äänen on kuuluttava. Päättäjiksi hakeutuneilla on velvollisuus seurata ja kuulla tiedeyhteisöä. Ideologiset tavoitteet eivät yksinään riitä päätöksenteon perusteiksi.
Omaa työuraani olen tehnyt kulttuurihallinnossa. Nuorelle humanistille sanottiin aikanaan yliopistolla, että koulutuksessa saat riittävän sivistyksen ja valmiudet toimia erilaisissa tehtävissä yhteiskunnassa. Edellinen pitää osittain paikkansa. Yliopistossa perussivistys kyllä lisääntyi. Lisäksi sain työkaluja analyyttiseen ja kriittiseen ajatteluun. Yliopistossa seisoin kynnyksellä, jolla oppi tajuamaan, mistä kaikesta ei käytännössä tiedä juuri mitään. Jo saadut valmiudet opettivat, että ne eivät suinkaan olleet riittävät.
Onnekkaasti työantajat ovat vuosien varrella tarjonneet yliopistollista ja muutakin täydennyskoulutusta. Sen lisäksi ymmärrystä ja näkemystä on täytynyt hankkia omatoimisesti lukemalla ja kokemalla. Kokemisella tarkoitan ensisijaisesti esteettisesti rikkaita hetkiä konserttien, kirjallisuuden, taide- ja muiden näyttelyiden, teatterin, tanssin, elokuvan ja muiden taidekokemusten äärellä. Näiden vaikutus on ollut vähintään yhtä avartava kuin uuden tiedon omaksuminen opetustilanteissa.
Sanonnan mukaan sivistys on sitä mikä jää jäljelle, kun unohdamme oppimamme. Laaja-alainen sivistys on väistämättä myös humanismia. Siksi yliopisto. #Siksitiede
Kalle Jämsén
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston alumni. Hän on toiminut mm. Järvenpään kaupungin kulttuurijohtajana, Suomen Benelux-instituutin johtajana, Teosto ry:n viestintäjohtajana, Sibelius-Akatemian koulutuskeskuksen vs. johtajana, Suomen Laulajain ja Soittajain liiton toiminnanjohtajana sekä Konserttikeskus ry:n toiminnanjohtajana. Tämän lisäksi hän on hoitanut lukuisia luottamustoimia kulttuurin kentällä.
Tieteen puolustajat –kirjoitussarjassa ihmiset kuvailevat tutkimuksen ja siihen perustuvan opetuksen merkitystä omasta näkökulmastaan. Voit tutustua muihin kirjoituksiin Siksitiede-sivulla (skrollaa alas).