Juttu on julkaistu Yliopisto-lehdessä 5/2026. Voit myös kuunnella jutun
Runsaat sata vuotta sitten suomalaiset kielitieteilijät saivat käsiinsä mullistavan työkalun: fonografin. Varhaisella äänentoistolaitteella ääni piirtyi vahalieriön ulkopinnalle. Yhdelle lieriölle saattoi tallentaa muutaman minuutin rupattelun.
Tutkijat kirmasivat äänittämään paitsi suomen sukukieliä hantista mariin ja saamesta samojediin myös suomen murteita.
— 1900-luvun alkupuolisko on ensimmäinen ajanjakso, jolloin puhuttua suomea on taltioitu, kertoo kielitieteilijä Anna Vatanen.
— Siellä on puhutettu kansanihmisiä, että mites niitä kaloja silloin pyydettiin ja mitenkäs se navetta rakennettiin.
1930–40-luvuilla vahalieriöt korvattiin pikakaiverruslevyillä, joille tutkijat niin ikään äänittivät suomen murteita. Materiaalia kertyi yli 50 tuntia eri murrealueilta.
Mutta sitten kävi hassusti. Tuo varhaisimpien suomenkielisten äänitteiden aarreaitta miltei unohtui.
— Suurinta osaa ei ole vieläkään litteroitu. On jännä, että ne jäivät niin katveeseen.
Ohitettu aikakausi
1950-luvulla murretutkijat lähtivät jälleen tien päälle haastattelemaan kansaa. Tallennusväline oli vaihtunut avokelanauhuriin, mutta suurempi muutos oli toinen: haastattelumenetelmät olivat kehittyneet systemaattisemmiksi. Tutkijat jututtivat ihmisiä Inarista Imatralle yhdenmukaisen kaavan mukaan.
Valtaosa myöhemmistä murteentutkijoista on paneutunut juuri tähän aineistoon. Uudemmat äänitteet olivat ainakin äänenlaadultaan yleensä parempia.
— Tutkijat eivät olleet enää kiinnostuneita vanhemmista äänitteistä. Varmaan he ajattelivat, että tarkalla standardilla kerätyt aineistot ovat vertailukelpoisempia, Vatanen sanoo.
Niinpä nykysuomen varhaisvaiheet 1800-luvulta tunnetaan hyvin, samoin toisen maailmansodan jälkeinen kielimaailma. 1900-luvun alun suomea sen sijaan on tutkittu kovin vähän. Siksi Vatanen kollegoineen pureutuu nyt juuri siihen.
Kuinka lauseita sidotaan yhteen
Kieli rakentuu erikokoisista palikoista. On foneemeja eli yksittäisiä äänteitä ja niitä vastaavia kirjainmerkkejä, vaikkapa k, m ja ö. On morfeemeja, vaikkapa talo, -ssa ja -kin, joista rakennellaan sanoja, esimerkiksi taloissakin, joista taas kootaan lauseita. Kaikkia näitä kielen tasoja tutkii oma kielitieteen haaransa.
Mutta jotta tekstiin tulee tolkkua, lauseet pitää myös sitoa jollain tavalla yhteen.
— Meitä kiinnostaa 1900-luvun kielessä lausetta laajempi taso. Tutkimme erityisesti sitä, miten ihmiset rakensivat isoja kokonaisuuksia, Vatanen selittää.
Kyse on juonenkuljetuksen keinoista: siitä, kuinka lauseista kudotaan ymmärrettävä kokonaisuus. Tutkijat puhuvat kielen sidoksisuudesta.
— Siis miten puheessa ilmaistaan, että aloitan nyt jutun, se etenee näin, nyt se loppuu ja alkaa uusi juttu. Tai että miten tämä, mitä sanon nyt, suhteutuu siihen, mitä sanoin aiemmin. Onko se jotain uutta vai lisääkö se jotain siihen aiempaan?
Ja, ja, että
Tällaisessa tarinanpunonnassa puhuja voi hyödyntää esimerkiksi sellaisia sanoja kuin mutta, ja, kuitenkin, että ja toisaalta. Niiden käyttö on kuitenkin paljon vivahteikkaampaa kuin sanakirjan perusteella voisi päätellä.
Vatanen avaa tietokoneeltaan sadan vuoden takaisen haastattelun, jossa pohjalainen nainen kertoo tuttavansa rakentamasta talosta. Tutkija kehottaa kiinnittämään huomion erään lauseen loppuun, jossa nainen sanoo ja, hengittää sisään ja toistaa ja.
— Siinä hän tavallaan varaa, että kerron vielä lisää. Ja sitten hän jatkaa tauon jälkeen sanomalla että. Osoittaa, että minä vielä selitän jotain.
Kielen sidoksisuus ei rakennu pelkästään sanojen varaan. Puheessa rytmillä, tauoilla, painotuksilla ja sävelkuluilla on roolinsa. Niinpä ihminen joutuu miettimään ilmaisukeinojaan uudelleen, kun hän puhumisen sijaan kirjoittaa asiansa.
Nyt ilmoitan että
Kun taitava kirjoittaja kirjoittaa tekstiä, hän ilmaisee välimerkeillä ja kappalejaoilla niitä asioita, joita puheessa ilmaistaan monesti intonaatioilla ja painotuksilla, Anna Vatanen kertoo.
Mutta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa monikaan tavallinen, vain vähän kouluja käynyt suomalainen ei ollut erityisen kokenut kirjoittaja. Millä keinoilla sata vuotta sitten eläneet rakensivat teksteihinsä sidoksisuutta?
Se on toinen kysymys, joka pohdituttaa Vatasta ja hänen kollegoitaan. Siksi he tutkivat äänitysten lisäksi saman aikakauden kirjeitä.
— Kirjeet ovat puhutun ja kirjoitetun kielen rajamaastossa. Siellä ei aina ole esimerkiksi pisteitä, pilkkuja tai kappalejakoja. Ne ovat sellaista pötköä.
Kirjoittajat päätyivät ilmaisemaan esimerkiksi aiheen vaihtumista kekseliäillä keinoilla. He käyttivät muun muassa hallintokielestä tuttuja fraaseja, sellaisia kuin ”ilmoitan että”.
— Tällaisia käytettiin kirjeissä, mutta en todellakaan usko, että niin olisi sanottu ääneen. Ilmaisukeino lienee omaksuttu kirkon kuulutuksista, jotka olivat tärkeä tiedotuskanava ennen sanomalehtien ja radion yleistymistä.
Tarkennuksia nykysuomen kehitykseen
Äkkiseltään voi näyttää, että sadan vuoden takaiset keinot rakentaa kerronnallisia kokonaisuuksia eivät juurikaan eroa nykyisin käytetyistä. Vatanen kuitenkin uumoilee, että tarkempi analyysi paljastaa vanhasta kielestä puhetapoja, joita ei enää käytetä.
Millaisia keinoja ne kenties olivat, sitä tutkija ei vielä arvaile vaan antaa aineiston puhua.
— Luen ja kuuntelen ensin avoimin mielin, että mitäs täältä löytyy. Kun näyttää siltä, että esimerkiksi jotain sanaa käytetään kiinnostavalla tavalla, keskityn siihen. Alan kerätä kokoelmaa ja vertailla.
Yksi väljä hypoteesimainen oletus Vatasella kollegoineen silti on. Nykysuomen kehitysvaiheet tavataan jakaa niin, että 1800-luvun alusta vuosisadan loppupuoliskolle puhutaan varhaisnykysuomesta ja 1800-luvun lopulta alkaen varsinaisesta nykysuomesta. Tutkijat ennakoivat hienovireisempää jakoa.
Yliopisto-lehti on Helsingin yliopiston tiedeaikakauslehti, joka on sitoutunut Journalistin ohjeisiin.