Viisi runoa maailman runouden päivän kunniaksi, ole hyvä!

21.3.2016
Tänään vietetään maailman runouden päivää. Viisi kirjallisuudentutkijaa esittelee lempirunonsa ja kertoo, miksi juuri kyseinen runo on heille tärkeä.

Hadle Andersen, pohjoismaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori

Hyvän runon tunnistaa useimmiten heti, kun sitä alkaa lukea. Tunne liittyy sävyihin ja sointiin: jo ensimmäiset sanat kertovat, onko runolla jotain annettavaa minulle.  

Tutustuin tähän Jan Erik Voldin haiku-runoon jo lapsena. Meillä oli kotona norjalaisrunouden kokoelma, joka oli julkaistu 60-luvulla. Voldin runo säteilee voimaa ja yksinkertaisten asioiden tuottamaa iloa. Sen voima perustuu runoilijan kekseliääseen tapaan kuvata valoa, joka katselee ympärilleen koivunlatvoissa kuin maailmaa tutkiva ihminen. Nykyisin arvostan runossa sekä valon ja ääneen lausumattomien varjojen välistä yin−yang-vastakkaisuutta että koivunrunkojen mustavalkoista vastakohtaisuutta.   

hva gjør lyset
i bjørketrærne? lyset
ser seg om

(mitä tekee valo
koivupuissa? valo
katsoo ympärilleen)

(Jan Erik Vold, epävirallinen suomennos Vera Schoultz)

Topi Lappalainen, pohjoismaisen kirjallisuuden tohtoriopiskelija ja tuntiopettaja

Valitsin Anna Świrszczyńskan (1909−84) runon, koska minulla on intohimoinen suhde puolalaiseen lyriikkaan. Runoilijan oikea nimi oli Anna Świerczyńska, mutta painovirheen vuoksi hänen runoilijanimekseen tuli ylimääräisiä konsonantteja sisältävä Świrszczyńska, josta hän piti. Nimi kuulostaakin onomatopoeettiselta runolta!

Świrszczyńskan runous on väkevää, mikä välittyy myös käännöksissä. Świrszczyńskan runoja ei ole suomennettu, mutta vuonna 2014 julkaistiin ruotsinkielinen valikoima nimeltä Lidandet och glädjen. Etsin kirjaa kauan, kunnes löysin uunituoreen kappaleen tukholmalaisesta Rönnellsin antikvariaatista. Harvoin olen ilahtunut yhtä paljon löytäessäni kirjan. Uusi lempirunoni on ruotsinkieliseltä nimeltään ”Jag skrattar ihjäl mig”.

Jag står framför spegeln   
och skrattar ihjäl mig         
åt mig själv.    
Det är en högst allvarlig syssla.

Det ställer mig i rätt position
gentemot spegeln
och gentemot vintergatan.

(Anna Świrszczyńska, ruotsinkielinen käännös Irena Grönberg & Lisa Mendoza Åsberg)

Claus Elholm Andersen, pohjoismaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori

Tanskalainen Søren Ulrik Thomsen on kirjoittanut erään lempirunoistani. Tämä nimetön runo sisältyy Ny Digte -nimiseen runokokoelmaan, joka julkaistiin vuonna 1987:

Træerne vokser ikke ind i himlen
Men de vokser ud i luften, som vi ånder
og ned i jorden til de døde
som vi savner.
Og det er alt nok.

(Träden växer inte in i himlen
Men de växer ut i luften, som vi andas
och ner i jorden till de döda
som vi saknar.
Och det är tillräckligt.)

(Søren Ulrik Thomsen, epävirallinen ruotsinnos Vera Schoultz)

Kun luin runon ensi kertaa, olin opiskelija ja muistan, miten suuren vaikutuksen minuun teki se, että runo ikään kuin kattaa koko elämän ja tekee sen niin elegantisti. Saan vieläkin kylmiä väreitä lukiessani runoa.
Runon kolme ensimmäistä riviä eivät itse asiassa ole erityisen lyyrisiä. Ensimmäinen rivi on tanskalainen sananlasku, toinen selittää, ja kolmas syventää. Mutta neljännellä rivillä tapahtuu jotain! Tällöin runoon tulevat suru ja elämän katoavaisuus. Ja viimeinen rivi kattaa kaiken näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta ja luo esteettisen kokonaisuuden.

Kotimaassani Tanskassa lyriikka voi nyt paremmin kuin vuosikausiin. Esimerkiksi Politiken-sanomalehti on asettanut runokokoelmia ehdolle arvostetun kirjallisuuspalkintonsa saajaksi. Se on epätavallista. Uusi tanskalaislyriikka haastaa vakiintuneita käsityksiä siitä, mitä ihmisenä oleminen ja olemassaolo merkitsevät. Nuoret runoilijat ovat erityisen kiinnostuneita ihmisen vajavaisuudesta.

Anna Biström, tutkijatohtori ja Klassikkokirjaston toimittaja

Ruotsalaisrunoilija Sonja Åkesson (1926−1977) on eräs suursuosikeistani. Pidän varsinkin hänen Pris-runokokoelmastaan, joka julkaistiin vuonna 1968. Runoilijan itsensä mukaan 99,9 % kokoelman runoista perustuu lehti- ja mainosteksteihin. Pitkä ”Fantasifylld korv” -runo on hyvä esimerkki. Runossa Åkesson käyttää taitavasti mustaa ja kekseliästä huumoria kuvatakseen ristiriitaisia odotuksia, ratkaisemattomia yhtälöitä ja petollisen kepeitä elämäntotuuksia, joita tuon ajan joukkoviestimet tarjosivat varsinkin naisille. Runossa on joitain rivejä, joiden ajattelemista vältän vakavissa tilaisuuksissa, etten puhkeaisi nauruun sopimattomalla hetkellä, vaikkakin rivien väleistä tihkuva ahdistus on usein pikimustaa. Seuraava rivi on muodostunut ruotsalaisen runouden kuolemattomaksi klassikoksi: ”(Dölj papiljotterna under en söt spetsmössa och din man kommer att vara / dig evigt tacksam)”.

I vår bär vi MAMMAKLÄNNINGAR allihop
Så här fräsigt fräck får du vara i vår
Gör en fräck grej!
Gör livet rikare och meningsfullare
GÖR DET SPEXIGT, SEXIGT, UPPKÄFTIGT, POPPIGT
Festliga människor behöver inte sprit för att trivas
Det finns gott om kul saker att leka med

(katkelma Sonja Åkessonin runosta ”Fantasifylld korv”)

Vesa Haapala, kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori

Yksi lempirunoistani on Eino LeinonMaininkeja”, etenkin sen loppusäkeistö, joka tiivistää hyvin, mistä elämässä kannattaa pitää kiinni. Nautin monista Leinon runoista. Ne on kirjoitettu taitavasti mutta uskottavasti. Ne ovat yhtä aikaa soinnikkaita ja kuvallisia, ja monesti niihin sisältyy myös jokin meditatiivinen tai ajatuksellinen kiteytys. ”Maininkeja” käy hyvin monenlaisiin tilanteisiin, sen voi todeta todeksi niin uhmakkaana kuin resignoituneena, niin nuorena kuin vanhana. Runo korostaa vapauden arvoa. Jokainen voi antaa tälle ”vapaudelle” merkityksen omasta asemastaan käsin. Runon loppusäkeistö kuuluu näin:

Merkitse mulle ei enää, mi muille,
ei mulle se merkkitapaus,
ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta,
vain sieluni ijäinen vapaus.

Nykyrunoudessa minua puhuttelevat samankaltaiset asiat, taidokas kieli ja kyky oivaltaa. Kristian Blombergin Valokaaria-teoksessa (2015) on monia hienoja fragmentteja, kuten seuraava:

Ja sormet, jokin tulevasta virtaava, kyky koskettaa.

Huone ilmestyy, aikaa ei edes kulu, tämä elämä.
Ja nousee outoa surua, ettei sinua voisi laittaa takaisin päälle.

Että sormissa ei ole lihaksia vaan etäisyyksiä
joiden takaa käsivarsien jänteet liikuttavat niitä.

Entä jos olisi jokin, joka liikuttaisi myös meitä
kuin aavistus, etäisyyksien takaa?

Runous on tutkimisen arvoista hyödyttömyyttä, paljon arvokkaampaa kuin voisi ajatella. Sitä ei voi ulosmitata yksinkertaisesti, mutta se rikastuttaa elämää monin tavoin.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri