Vierellä vai etäällä?

Uuden polven Venäjän-tutkijoilla ei ole omia muistikuvia Paasikiven–Kekkosen-linjasta eikä ETYK-kesästä. Heille suurvalta on kiehtova, muuntuvainen tutkimuskohde. Venäjää voi ymmärtää.

ARTIKKELI Y/09/15 // Kirjailija Sofi Oksanen taisi tehdä lokakuisille Helsingin kirjamessuille palveluksen kysymällä, kuinka taata Putinia arvostelevien taiteilijoiden läsnäolo ja sananvapaus. Oksasen kritiikistä noussut vilkas keskustelu viimeistään osoittaa, että intelligentsija on voimissaan myös Suomessa.

Idässä kirjailijoilla on ollut iso merkitys keskustelun rajojen hakijoina ja ainakin rivien väliin asetellun kritiikin sanoittajina.

Tutkija Susan Ikonen valmistelee historian alan väitöskirjaansa Helsingin yliopistossa. Aiheena on kirjailija Vladimir Dudintsevin (1918–1998) tuotanto ja sen vastaanotto.

— Kirjallisuus oli väylä, jolla uusia ajatuksia tuotiin julki ja haettiin poliittisen keskustelun rajoja, Ikonen arvioi.

Tutkijatohtori Saara Ratilainen Aleksanteri-instituutista ja Tampereen yliopistosta on erityisen kiinnostunut venäläisestä mediasta.

— Venäläisen kulttuurin kaupallistuminen, Neuvostoliiton kulttuuri-instituutioiden romahdus ja uuden populaarikulttuurin nousu ovat tutkimuskohteitani, Ratilainen kertoo.

NAAPURISSA / Neuvostoliitossa julkinen keskustelu alkoi velloa avoimesti vasta 1980-luvun lopulla glasnostin kaudella, jolloin kirjallisuuslehtien ja aikakauskirjojen sisällöt pulskistuivat silmin nähden. Tuon ajan julkaisut ovat olleet tärkeä kimmoke kummallekin tutkijalle.

— Kirjallisella sivistyksellä on valtava merkitys venäläisessä kulttuurissa. Myös populaarikulttuurissa leikitellään korkeakulttuurin ilmaisulla ja teemoilla, eikä viittauksia ymmärrä, ellei ole perehtynyt kaunokirjallisuuteen, Ratilainen tulkitsee.

Molemmat tutkijat osallistuivat kirjamessujen keskusteluun, jossa pohdittiin, miten Venäjää voi tutkia. Onko Suomella annettavaa idäntutkimukselle?

Susan Ikonen uskoo eräänlaiseen diplomaatin rooliin.

— Meillä on kiihkoton suhde Venäjään, eikä tarvetta vastahistoriankirjoitukseen. Suomalaiset historioitsijat luottavat tutkimuksen hitaaseen voimaan ja lähdekritiikkiin.

Ratilainen suree venäjän heikkoa asemaa Suomessa.

— Luin venäjää ensimmäisenä vieraana kielenä. Nykyisin harvassa koulussa edes on tätä vaihtoehtoa. Kielen hyväkään hallinta ei välttämättä avaa kaikkia ovia Venäjällä. Täytyy tuntea historiaa, kulttuuria, olemisen ja puhumisen tapaa sekä ihmisiä, Ratilainen listaa.

Helsingin yliopistossa ei toimi enää Venäjän tutkimuksen professoria Timo Vihavaisen jäätyä kesällä eläkkeelle. Varsinaista Venäjän historian professoria ei yliopistossa ole ollutkaan.

— Se on täysin käsittämätöntä, Ikonen huomauttaa.

PERSPEKTIIVI / Ikosen tutkimuskohde, kirjailija Dudintsev, julkaisi 80-vuotisen elämänsä aikana kaksi romaania, toisen 1956 ja toisen 1987. Ensimmäinen, Ei ainoastaan leivästä, oli aikansa tapaus Stalin-kritiikkinsä vuoksi. Kirjasta puhuivat ”kaikki”, niin älymystö kuin suuri yleisökin — ja tietenkin valvova puolue, joka määritteli julkisen keskustelun rajat.

Dudintsev ei Ikosen mukaan ollut toisinajattelija, vaikka hänen toisen romaaninsa julkaisemista lykättiin vuosia.

— Neuvostoliitto-tutkijana on pakko oppia erottamaan harmaan eri sävyjä. On pyrittävä löytämään mahdollisimman totuudenmukainen kuva niin aikalaisten kuin jälkipolvienkin näkemysten ja uskomusten takaa.

Dudintsevia on tutkittu toistaiseksi vähän. Joillakin arkistokäynneillä Ikonen on saanut kokea historioitsijan maagisen hetken:

— Olen ollut ensimmäisenä tutkijana lähteen äärellä.

Ratilainen on hyödyntänyt niin arkistolähteitä kuin uusia mediasisältöjä työssään. Hän on hyvin innostunut Venäjän digitalisaatiosta.

— Joihinkin asioihin pitää olla riittävästi etäisyyttä. Mutta mediatutkijalle myös lähihistoria on mahtava aarreaitta. Käytän esimerkiksi venäläisiä naistenlehtiä aineistonani, Ratilainen kertoo.

AVAINSANAT / Nuorelle tutkijalle eräät itänaapuria koskevat lähihistorian asiat, kuten neuvostoliittolainen totuuskäsitys, on pitänyt erikseen opetella, Ikonen tuumii. Puolueen keskuskomitean asiakirjojen ja Pravdan kannanottojen tulkinta on ollut hyvää johdatusta rivien välistä lukemiseen.

— Olen voinut katsoa Neuvostoliittoa eri silmin kuin sellainen, joka on kokenut totalitarismin tai kylmän sodan heijastuksen elämässään.

Ikonen kertoo alkaneensa ymmärtää itäistä byrokratiaa.

— Olen oppinut Venäjän arkistoissa sopivan rullaavan liikkeen: koko ajan pitää olla aineistoja tilauksessa samalla kun tutkii edellisiä. Ei pidä valittaa systeemistä, pitää oppia tuntemaan se.

Samalla oppii myös sopivat avainsanat ja koodit.

— En välttämättä kerro venäläisessä arkistossa tutkivani stalinismia, vaikka se onkin yksi väitöskirjani teemoista, vaan painotan tutkivani Venäjän kirjallisuushistoriaa, Ikonen paljastaa.

Aina ei tarvitse lähteä Moskovaan, eikä edes Pietariin asti saalistamaan. Kansalliskirjaston Slaavilainen kirjasto on tutkijoiden aarreaitta.

— Slavica on maailmankuulu, Ratilainen tähdentää.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri