Värin pelon pitkä historia: miksi musta ja valkoinen voittavat länsimaissa värikkyyden?

25.4.2019
Värejä vieroksuvien kulttuurivaikuttajien ajatukset saattavat olla mykistävän rasistisia ja seksistisiä, Tommi Uschanov kirjoittaa.

Tietokirjat, joilla on yksi suuri arki-intuition vastainen pääväite, ovat aivan liian usein kirjoittajansa henkilökohtaisen pakkomielteen purkamista. Siksi niitä tekee yleensä mieli varoa. Joskus tällaiseen kirjaan kuitenkin tulee tutustuneeksi, koska on riittävän monta kertaa nähnyt siihen viitattavan kehuvasti muissa kirjoissa.

Eräs esimerkki on Chromophobia, jonka skotlantilainen kuvataiteilija David Batchelor julkaisi vuonna 2000. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kromofobiaa eli värien pelkoa. Sen pääväite on, että koko moderni länsimainen kulttuurihistoria voidaan ymmärtää värien ja värikylläisyyden pelkäämisen ja vihaamisen historiaksi. Suuri määrä sellaisia ihmisiä, joiden sana painaa kulttuurissa, on suhtautunut väriin vieraana tunkeilijana, joka tulisi mieluiten häätää kokonaan pois — ikään kuin täydellinen värisokeus, akromatopsia, olisi kadehtimisen arvoinen tila.

”Siitä on mustaa valkoisella”

Batchelorin mukaan kromofobialla on kaksi muotoa. Ensimmäisessä ”väriä pidetään jonkin vieraan ominaisuutena, joka yleensä on jotakin naispuolista, itämaista, alkukantaista, lapsellista, vulgaaria, homoa tai patologista”. Toisessa väri ”kuitataan joksikin pinnalliseksi, ylimääräiseksi, epäolennaiseksi tai kosmeettiseksi”.

Väitteensä Batchelor perustelee esimerkeillä, joita pieneen, noin satasivuiseen, kirjaan on mahtunut hämmästyttävä määrä. Mustavalkoinen elokuva tai valokuva on automaattisesti Taidetta isolla T:llä, olipa se tasoltaan millainen tahansa. Pikkumusta juhlamekko on turvallisin mahdollinen asuvalinta, jos nainen ei halua erottua joukosta. Jos jokin asia on kiistattomasti todistettu, ”siitä on mustaa valkoisella”. Liioiteltua tai vääristeltyä väitettä tai kertomusta taas luonnehditaan ”väritetyksi”. Jos muistokirjoituksessa sanotaan vainajan olleen ”värikäs persoona”, hän on usein ollut jollakin tavoin vastuuton tai hankala ihminen.

Mustavalkoisuuden ensisijaisuudelle värikkyyteen nähden ovat tärkeänä selityksenä 1700-luvulla syntynyt uusklassinen taideteoria ja sen 1800–1900-luvulla tapahtuneet edelleenkehittelyt. Kuvataiteessa viiva on mielletty ensisijaiseksi teoksen kognitiivisen sisällön välittäjäksi, kun taas väri on ollut parhaimmillaankin vain välttämätön paha, uhka esteettisen järjestelmän johdonmukaisuudelle ja rationaalisuudelle.

"Värit sopivat yksinkertaisille"

Mieleenjäävintä kirjassa on se, miten mykistävän rasistisia tai seksistisiä monien taiteesta kirjoittaneiden kannanotot väriä vastaan ovat olleet. Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti Väriopissaan (1810), että ”villit kansat, sivistymättömät ihmiset ja lapset ovat suuresti ihastuneita kirkkaisiin väreihin”. 1800-luvun ranskalainen kriitikko Charles Blanc — jonka sukunimikin tarkoittaa valkoista — kirjoitti, ettei väri saa olla maalauksessa hallitseva elementti, koska silloin maalaus ”kokee lankeemuksen värin kautta kuten ihmiskunta koki sen Eevan kautta”.

1900-luvulla arkkitehti Le Corbusier sanoi, että siinä missä värit sopivat ”yksinkertaisille roduille, maalaisille ja villeille”, hän itse julisti ”ristiretkeä valkoisen kalkkimaalin puolesta”. Taidehistorioitsija Bernard Berenson taas totesi, että jos keskiaikaisia lasimaalauksia katsellaan ilman arkkitehtuurin niille antamia puitteita, tämä ”ei eroa paljonkaan siitä, miten joku intialainen kuningas hekumoi kourantäydellä smaragdeja, rubiineja ja muita jalokiviä”.

Paljastavaa on myös hämminki, joka on syntynyt taidehistorian tutkimuksen selvitettyä, että antiikin Kreikan ja Rooman patsaat, joiden värittömyyttä on vuosisatojen ajan totuttu ajattelemaan puhtauden ja ylevyyden merkkinä (ja jotka uusklassinen taideteoria juuri siksi nosti oman esteettisen hierarkiansa huipulle), olivat alun perin riemunkirjaviksi maalattuja ja väri on vain kulunut niistä pois.

Järkyttävin osoitus kromofobian voimasta on, että patsaiden väreistä kaksi artikkelia julkaissut yhdysvaltalainen historian professori Sarah Bond joutui vuonna 2017 laajan vihakampanjan kohteeksi ja sai jopa tappouhkauksia. Harhakuva ihannoidun antiikin maailman ”valkoisuudesta” antaa nimittäin yhä nykyäänkin innoitusta monille niistä, jotka julistavat valkoisen rodun ylemmyyttä.

”Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat"

Batchelor hahmottelee kirjassaan myös kromofobialle vastakkaista perinnettä, kromofiliaa. Siihen kuuluvat Charles Baudelaire, joka ylisti kosmetiikkaa Modernin elämän maalari -teoksessaan; Joris-Karl Huysmansin Vastahankaan-romaanin (1884) päähenkilö, värejä ja tuoksuja rakastava elostelija Des Esseintes; Hollywoodin kultakauden spektaakkelimaiset värielokuvat; maalari Yves Kleinin silmiä särkevän kirkas sininen; 1960-luvun poptaiteen riehakkaat värimaailmat.

Toisaalta Batchelor toteaa, että värejä on ollut myös modernissa taiteessa ehkä enemmän kuin edes muistetaan. Niinpä 1960–70-luvun minimalistisesta kuvanveistosta vallitsee nykyään mielikuva, että se vasta väritöntä olikin. Todellisuudessa sen suuret nimet käyttivät värejä paljonkin: Donald Judd kiiltävää metallia ja värillistä muovia, Dan Flavin värillisiä loisteputkia, Carl Andre metallin ja puun luonnonvärejä. Kaikki minimalismi ei siten taiteessakaan ole väritöntä — eikä taideteoksen värikkyys käänteisesti tietenkään ole yksin mikään laadun tae.

Batchelor ei edusta mitään tiettyä akateemista koulukuntaa, eikä hänen kirjansa tukeudu mihinkään teoreettiseen viitekehykseen. Ehkä juuri siksi Chromophobia on sellainen kirja taiteesta, jota lukiessa herää harvinaisella tavalla tunne, että puheena olevilla asioilla on oikeasti väliä.

Batchelorille väriä vastustava asenne ei ole pelkästään iloton vaan sydämetön, myötätunnoton. Vaikka hän muistuttaakin, että valkoinen on myös kristinuskossa hyveen ja synnittömyyden väri, hän myös vastapainoksi lainaa värikylläisen aistimaailman vieroksujille Jeesuksen sanoja Matteuksen evankeliumista: ”Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa.”

Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija.