Kari Hotakaisen kaunokirjallinen tuotanto on laaja, tunnettu ja tunnustettu. Hän on saavuttanut elävän klassikon aseman myös suuren yleisön silmissä. Vuoden alumniksi hänet valittiin mm. siksi, että hän on kaasuttanut rohkeasti mukavuusalueensa laitamille ja kurvannut yhteistyöhön alalla, jota ei yleensä humanismiin liitetä.
Koulutus on elämän mittainen sekamelska
Elämä, työt ja perhe veivät kandidaatintutkinnon suorittaneen Kari Hotakaisen aikoinaan mennessään kesken gradunteon. Valinta Vuoden alumniksi tuntui siksi hämmentävältä. Hotakaisen ainekirjo oli kuitenkin perihumanistisen laaja: kotimaista kirjallisuutta, ranskan kieltä, tiedotusoppia, sosiologiaa, yleistä kirjallisuustiedettä, viron kieltä ja suomea. Opiskeluaikoina elettiin yliopistoelämää, jota johti avainsana uteliaisuus.
– Koulutuksen ansiosta sain mahdollisuuden tutustua lähes ilmaiseksi kaikkeen siihen, mikä parikymppistä voi kiinnostaa ja mihin edellisillä sukupolvilla ei välttämättä ollut mahdollisuutta. Koulutus on valtava rikkaus ja ajatuksille elämän mittainen sekamelska.
Hotakainen on sielultaan kirjailija, ja kenties myös uuden oppija. Työura on kulkenut sanomalehdistä mainostoimiston kautta kaunokirjallisuuden eri lajeihin, ja kääntäjän hommatkin kiinnostivat. Kun vastaan tuli uusi haaste, kuten näytelmän tai kuunnelman kirjoittaminen, hän opiskeli työn tekemiseen tarvittavia taitoja.
– Tätä koulutus tarkoittaa: uteliaisuutta ja opiskelua, Hotakainen summaa.
Humanismi tapahtuu teorian ja käytännön räjähdyspisteessä
Kari Hotakaista kiinnostaa tutkimuksessa eniten se, miten teoria toimii käytännössä. Siinä taitekohdassa humanismi syntyy.
– Ei riitä, että ilmoittaa norsunluutornista olevansa vaikkapa humaani tai suvaitsevainen. Täytyy myös vastata kysymyksiin siitä, kuinka se näkyy, miten sitä voidaan testata ja kuinka se toimii käytännössä ja vaikeissa paikoissa, vaikka siellä Prisman tuulikaapissa. Vasta sen jälkeen tehdään johtopäätöksiä.
Yleistäminen ja kärjistäminen ärsyttävät Hotakaista, eikä hän tunne oloaan kotoisaksi nopean tiedon maailmassa, somessa tai mielipideautomaattina. Hän kaipaa syventymistä ennen käytännön soveltamista.
– En pysty olemaan jotakin mieltä ennen kuin olen purkanut käsitteen tai ongelman osiin. Kirjailijan työssä se näkyy isoina pinoina keskeneräisiä kirjoja, ja joskus taustatyöhön menee valtavasti aikaa. Pitkä proosa on minulle luontevin tapa käsitellä erilaisia kysymyksiä.
Kun kirjailijan halutaan lausuvan mielipiteitään yhteiskunnallisena vaikuttajana, hänet yritetään Hotakaisen mukaan usein tilata tiettyyn sapluunaan sanomaan tietyt asiat. Lokeroiminen ei kuitenkaan kiinnosta. Hotakainen näkisi mielellään enemmän odottamattomia tilanteita, erimielisyyksiä, jotka avaavat uudenlaisia maisemia.
Uteliasta ja jatkuvasti uutta opiskelevaa ihmistä voisi ehkä luonnehtia paremmin keskeneräisyys ja ei-tietäminen kuin valmiit vastaukset.
– 'En tiedä' ovat suomen kielen kauneimmat kaksi sanaa. Niiden käyttäminen loisi inhimillisemmän maailman, Hotakainen heittää.
Nykyhumanistin kipinä on tieto kaikesta mahdollisesta
Kari Hotakaisen valintaperustelujen kaasuttamiset ja kurvailut viittaavat tietysti syksyllä ilmestyneeseen kirjaan Tuntematon Kimi Räikkönen. Hotakainen ei tuntenut formulamaailmaa entuudestaan eikä ollut aikaisemmin kirjoittanut vastaavanlaista henkilökuvaa. Taas tarvittiin uteliaisuutta ja opiskelua. Teoksen saaman huomion ja menestyksen toivotaan auttavan tarttumaan kirjaan myös sellaisia ihmisiä, joille lukeminen ei ole vielä tapa - kuten pojat.
– Kutsun sitä ihmiskirjaksi. Se on eri kirjallisuuden lajien hybridi, jossa olen käyttänyt paljon proosan tekniikoita sadusta epäsuoraan kerrontaan. Tietokirjailijana en osaa itseäni pitää.
Hotakainen ei halua muutenkaan itse asemoida itseään, ei kirjailijana suomalaisessa kirjallisuudessa eikä humanistina nyky-yhteiskunnassa.
– Ei sitä aamulla herätessä ajattele että on humanisti tai kirjailija, tai ehdi muutenkaan miettimään sitä, millainen ihminen on. Siitä huolimatta taustalla on aina kipinä kiinnostua laaja-alaisesti äärimmäisen erilaisista asioista.