ESSEE (3/14) | Intiassa on kuulemma sanonta, että tyttölapsen kasvattaminen on kuin kastelisi kukkaa naapurin puutarhassa. Tyttösikiöiden abortointi tunnustetaan 1,2 miljardin asukkaan maassa laajamittaiseksi ongelmaksi.

Lännessä tiettyä sukupuolta toivoville on tarjolla niin kotikonsteja kuin huipputeknologiaakin. Markkinoilla on tuotteita ruokavalio- ja asento-oppaista aina alkiodiagnostiikkaan. Joidenkin tietojen mukaan näihin menetelmiin turvautuvat yhdysvaltalaisparit toivovat selvästi useammin tyttöä kuin poikaa. Netin keskustelufoorumeilla äidit perustelevat tyttötoivettaan tutulla argumentilla: tyttö kasvatetaan itselle, poika toisille.

Antiikissa suosittiin kaikesta päätellen poikia. Poika oli vanhuuden turva ja suvun jatkaja, oman puutarhan satoa. ”Köyhäkin mies kasvattaa poikansa, mutta tyttären panee rikaskin heitteille”, kiteyttää komediarunoilijan Poseidippos (3. vs. eKr.). Ei-toivottujen lasten jättäminen tienposkeen tai maastoon on antiikin kirjallisuudesta tuttu teema, mutta emme tiedä kuinka yleistä elinkelpoisena syntyneiden lasten hylkääminen todellisuudessa oli. Mytologiasta muistamme kuninkaanpoika Oidipuksen ja kaksospojat Romuluksen ja Remuksen, mutta yleinen oletus on, että hylätyksi tuleminen kohtasi tavallisemmin vähemmän toivottuja ja taloudelliseksi rasitteeksi koettuja tyttöjä. Tyttöjä saattoi harventaa myös lapsuusajan heikompi hoito. Luotettavaa kuvaa mahdollisesta sukupuolten välisestä epäsuhdasta on kuitenkin vaikea muodostaa.

Sukupuoleen on aina yritetty vaikuttaa ennalta. Nykypäivän kotikonstein toteutettavat gender swaying -ohjelmat käsittävät usein pitkän valmisteluvaiheen. Antiikissa sukupuolen määräytymisajankohdasta ei ollut varmuutta, joten toimenpiteisiin voitiin ryhtyä myös post factum. Eihän lisääntymisestäkään ollut yhtä yleisesti hyväksyttyä teoriaa. Varhaisimpia ovat kaiketi mallit, joissa miehen siemen sisältää uuden elämän kokonaisuudessaan ja nainen toimii vain kasvatusalustana, mutta käsitys, että naisellakin on aktiivinen rooli jälkeläisen alulle saattamisessa, nousee esiin jo varhain.

Sukupuolen voitiin ajatella olevan ”koodattu” miehen siemeneen esimerkiksi siten, että oikea kives tuottaa poikia ja vasen tyttöjä, kun taas toiset arvelivat, että vasta kohdussa vallitsevat olosuhteet määräävät sukupuolen, yleensä niin että oikea puoli ja suurempi kuumuus suosii poikaa. Jotkut taas katsoivat, että sukupuoli määrittyy miehen ja naisen siementen yhdistyessä siten että vahvempi tai runsasmääräisempi voittaa.

Kaikki nämä teoriat oli esitetty jo 400-luvulla eKr., eikä keskustelu siitä juuri edistynyt. Sukupuolta yritettiin valikoida esimerkiksi sitomalla toinen kives tai naisen toinen jalka yhdynnän ajaksi — ensin mainittu menetelmä on ollut käytössä vielä 1700-luvulla. Samaan tarkoitukseen käytettiin erilaisia yrttejä ja ruoka-aineita; esimerkiksi kukon kivesten nauttimisen oli määrä tuottaa poikia. Myös tuulten suunnan ja kuun vaiheiden uskottiin vaikuttavan. Ylipäätään ulkoisten olosuhteiden merkitys tunnustettiin. Kerrottiin eräänkin rumanpuoleisen valtiomiehen saaneen kaunista jälkikasvua vaadittuaan puolisoaan katselemaan viehättäviä muotokuvia yhdynnän aikana. Juopuneena alulle pannuista lapsista uskottiin tulevan mieleltään epävakaita.

Vaikka myöhäisantiikin lääketieteilijöiden anatomisen tietämyksen tarkkuus on paikoin häikäisevää, etenkin verrattuna alan hapuileviin ensiaskeliin vuosisatoja aiemmin, monet ihmisruumiin yksityiskohdat jäivät antiikin ihmisille arvoitukseksi. Kuolleita ruumiita ei tutkittu, eikä anestesia- ja hygieniaosaaminen riittänyt suuriin leikkauksiin. Anatomia rakentui eläinmallien varaan. Ihmiskohtu kuviteltiin usein tavalla tai toisella kaksiosaiseksi, kuten monilla kotieläimillä. Lääkäri Galenoksen (2. vs. jKr.) bravuureihin kuului tiineen kutun avaaminen ja sikiön paljastaminen istukoineen ja kalvoineen. Uskomus, että kohdun oikea puoli tuottaa poikia ja vasen puoli tyttöjä, eli hämmästyttävän sitkeänä Hippokrateesta aina myöhäisantiikkiin. Vielä hämmästyttävämpää on, että ajatus on noussut viime vuosina jälleen kerran esiin. Teoria, jonka mukaan alkion sukupuolen voisi määrittää ultraäänellä jo varhaisilla viikoilla sen perusteella, kummalle puolelle kohtua istukka on kiinnittynyt, näyttää jääneen vaille tieteellistä uskottavuutta, mutta sukupuolen arvailuun erikoistuneilla nettifoorumeilla se kyllä tunnetaan.

Antiikin sukupuolen määräytymistä selittäviin malleihin on usein rakennettu sisään ajatus, että mies on naista täydellisempi. Oikea on parempi kuin vasen. Aristoteleen mukaan nainen on ikään kuin vammainen mies. Galenos perustelee vastaavaa näkemystä selvittämällä yksityiskohtaisesti kohdun, kivesten ja munuaisten välisten verisuonten rakennetta ja sijaintia; argumentin virheellisyyden huomaa vain anatomian asiantuntija. Johtopäätöksenä on, että kohdun oikeaa, poikalapsia tuottavaa puolta ruokkiva veri on puhtaampaa. Nainen onkin epätäydellisesti kehittynyt mies: molemmilla on samat lisääntymiselimet, esimerkiksi munasarjat ja kivekset vastaavat toisiaan rakenteeltaan ja funktioltaan. Mutta siinä missä nämä elimet ovat miehellä kehittyneet loppuun saakka ja työntyneet kehon ulkopuolelle, naisella ne ovat jääneet piiloon kehon sisään. Toisaalta juuri epätäydellisyys mahdollistaa naisen roolin lisääntymisessä. Nainen on elimistöltään ”kylmä”, minkä vuoksi hän ei pysty käyttämään ravintoaan loppuun asti, vaan ylijäämä jää ruokkimaan sikiötä, ellei sitten poistu elimistöstä maitona tai kuukautisverenä. Mies on liian täydellinen ja tehokkaasti toimiva sopiakseen kasvualustaksi uudelle elämälle.

Kaikuja antiikin keskusteluista voi erottaa nykyäänkin. Ajatus, että Y-kromosomi on oikeastaan vain epätäydellinen, vaillinainen versio X-kromosomista, pulpahtaa pintaan ennemmin tai myöhemmin, kun sukupuolia aletaan vertailla.

Galenos ei muuten ehdota keinoja lapsen sukupuolen valitsemiseksi. Naiset voivat olla epätäydellisiä, luonnon epäonnistumisia, mutta on ilmeistä, että ihmiskunta tarvitsee heitäkin. Luonto on täydellinen myös epäonnistumisissaan.