Säännöllisin väliajoin joku vasemmistossa nostaa esiin Robin Hoodin. Bernie Sanders on sanonut, että presidentti Trumpin veropolitiikka on käänteistä Robin Hoodia, koska se hyödyttää rikkaita ja rankaisee pienituloisia. Kansainvälinen varainsiirtovero on nimetty Robin Hood -veroksi. Aktivistit käyttävät vihreitä päähineitä osoittaessaan mieltä sen puolesta.
Taustalla on tuttu mielleyhtymä Robin Hoodista, joka ottaa rikkailta ja antaa köyhille. Siksi Sandersin humoristinen viittaus toimii niin hyvin.
Robin Hoodin hahmo ja sen historia on kuitenkin monisyisempi. Ei ole olemassa historiallista Robin Hoodia. Hän on englantilaisen kansanperinteen hahmo, josta kerrottiin suullisesti kulkevissa balladeissa.
Varhaisimmat säilyneet balladit ovat peräisin 1400–1500-luvulta, eikä niissä suuresti puhuta vähävaraisten auttamisesta. Yhdessä balladissa Robin Hood auttoi kyllä köyhtynyttä ritaria — mutta ritarit eivät omana aikanaan olleet köyhälistöä. Robin Hoodin anteliaisuudesta löytyy varhaisiakin viitteitä, mutta läpimurron köyhien ystävän imago koki vasta 1800-luvulla.
Kolmen teoksen merkitys
Nykykäsitystä Robin Hoodista ovat muokanneet erityisesti kolme teosta. Howard Pylen menestysromaania The Merry Adventures of Robin Hood (1883) ei ole suomennettu. Walter Scottin klassikkoromaanissa Ivanhoe (1819) Robin Hood on hilpeä sivuhenkilö, toisin kuin balladien vakavampi Robin Hood. Kolmas teoksista on Errol Flynnin tähdittämä ja Michael Curtizin ohjaama, vuonna 1938 valmistunut elokuva Robin Hoodin seikkailut.
Suomi on erikoistapaus: täällä ei ole luettu Howard Pylea vaan muualla miltei unohtunutta John Finnemorea. Finnemoren romaanista Robin Hood (1909) on otettu useita painoksia ja 2010-luvulla ilmestyi Lauri Lahikaisen uusi suomennoskin.
Yksi 1920-luvun kalleimmista elokuvista oli Robin Hood (1923), jossa pääosaa esitti Douglas Fairbanks ja jonka virallinen nimi Yhdysvalloissa oli mainiosti Douglas Fairbanks in Robin Hood. Siinä köyhien auttaminen jäi sivupoluksi pääteemasta, joka oli väkivaltaisen vastarintaliikkeen johtaminen prinssi Juhanaa vastaan. Köyhien auttaminen on iloinen asia, sillä Robinin miehet tanssivat ja ilakoivat — samalla kun jakavat hyödykkeitä pienituloisille.
New Deal saattoi vaikuttaa
Curtizin elokuvassa on toisenlaisia sävyjä. Yhdessä sen herkimmistä kohtauksista Robin Hood esittelee Olivia de Havillandin esittämälle Marian-neidolle Sherwoodin metsään perustettua leiriä, eräänlaista pakolaiskeskusta. Robin kertoo, että leirissä asuvien kodit on poltettu ja osa perheenjäsenistä on kuollut nälkään verojen takia.
Poikkeuksellista tässä versiossa on järjestelmällisyys, jolla köyhille annetaan. Pakolaiskohtauksessa on nähty presidentti Rooseveltin New Deal -politiikan vaikutusta. Yleensä Robin Hood jakaa resursseja hajanaisemmin, hyväntekeväisyystyyliin.
Vuonna 2018 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Robin Hood heittelee kadulle kolikoita ratsunsa selästä, mitä ei yleisesti pidetä tehokkaimpana tapana puuttua syrjäytymiseen ja eriarvoistumiseen. Kolikot tuskin päätyvät työkyvyttömille yksinhuoltajille tai sairaille lapsille. Douglas Fairbanks -elokuvassa jaetaan sentään ruokaa jonottaville perheille.
Ylipäänsä Robin Hood -tarinoissa ollaan kaukana pohjoismaisen hyvinvointivaltion universaalista sosiaaliturvasta.
Raivasiko Robin tietä reaganismille?
”Veroja! Ihania, suloisia veroja!” Näin hekumoi prinssi Juhana Disney-yhtiön piirroselokuvassa Robin Hood (1973). Hän näyttää ja kuulostaa vasemmistopoliitikon karikatyyriltä.
Elokuvassa kunnon ihmiset — tai eläimet, koska elokuvan hahmot ovat eläimiä, Robin Hood esimerkiksi kettu — yrittävät piilotella omaisuuttaan verottajalta, ilkeältä Nottinghamin seriffiltä. Veronkierto on hyve. Pahaa valtiota vastaan elokuva asettaa tavallisen ihmisten yhteisöllisyyden, jossa autetaan lähimmäistä ja tanssitaan metsässä kansantansseja.
Vammautuneelle sepälle, ahkeralle mutta onnettomuuteen joutuneelle hahmolle, kirkonmies käy lahjoittamassa kolikoita.
Voiko olla sattumaa että prinssi Juhanan apurin, ilkeän käärmeen, nimi on Sir Hiss? Alger Hiss oli neuvostovakoojaksi epäilty ja kiistellyn vankilatuomion saanut amerikkalaisvirkamies. Elokuvassa onkin sittemmin nähty teekutsuliikkeen henkeä. Sitä pidetään yhtenä huonoimmista Disneyn piirretyistä, mutta ei politiikkansa vaan kerrontansa ja tunnelmansa vuoksi.
Alle kymmenen vuoden kuluttua Disney-elokuvasta Ronald Reagan oli jo tekemässä historiallisia veronalennuksia, erityisesti rikkaille. Raivasiko Disneyn Robin Hood tietä reaganismille?
Rikas ja paha
Republikaanipoliitikko Ted Cruz huomautti taannoin Bernie Sandersille, että Robin Hood ryösti nimenomaan veronkantajilta, ei keltä tahansa rikkailta. Niin sovituksissa yleensä tapahtuukin. Cruzin mukaan demokraatit eivät ole robinhoodeja vaan kuin Nottinghamin seriffejä, jotka ottavat työtätekevien ihmisten varoja itselleen.
Hallitsija on toki rikkain ihminen Robin Hoodin maailmassa mutta ei ainut rikas ihminen. Vaatiiko nykykatsojan oikeudentunto, että ryöstön kohteen on oltava jotenkin paha, ei pelkästään rikas?
Vasemmiston ja oikeiston verokannat
Joskus elokuvat varovat kuvaamasta liian ideologista tulonjakopolitiikkaa. Vuoden 1991 Robin Hood –elokuvassa, ei Kevin Costnerin tähdittämässä versiossa vaan brittifilmissä, vaara ohitetaan sulavasti: Robin Hood tekee ryöstöjä ja hänen päästään luvataan palkkio. Vasta sen jälkeen Sherwoodissa keksitään, että jakamalla rahaa köyhille voidaan saada heiltä kannatusta ja turvaa vainoajia vastaan. Näin varallisuuden uusjako epäpolitisoituu ja muuttuu pragmaattiseksi, turvallisuuslähtöiseksi päätökseksi.
Historiallisesti verovastaisuus ei ole aina ollut vain rikkaiden tai oikeistolaisten suosikkiteemoja. Jo Kansainvälisessä laulettiin, että ”Lait pettää, hallitukset sortaa / verot köyhälistön verta juo”, mutta nykyään politiikassa verot esitetään köyhän ystävinä ja Kansainvälisen laulajat vaativat nykyään yleensä korkeampia veroja.
Hyvä kertomus kestää aikaa
Robin Hood soveltuu siis sekä verovastaiseksi populistiksi että hyvinvointivaltion pioneeriksi — ja monissa tarinan sovituksissa myös nationalistiksi, mutta se olisi jo toisen kirjoituksen aihe.
Hyvä myytti solahtaa monenlaisiin tarinoihin ja saa monenlaisia poliittisia sisältöjä. Toisen keskiaikaisen, joskin historiallisen hahmon Jeanne d’Arcin nostivat esiin viestinnässään niin suffragetit kuin natsit. Mitä muokattavampi kertomus, sitä laajemmalle se leviää ja sitä paremmin se kestää aikaa.
Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja ja kriitikko.
Essee on ilmestynyt Yliopisto-lehdessä Y/05/19.