Esseistisessä ja journalistisessa kirjoittelussa populaarimusiikista esiintyy yleisesti eräs ilmiö, joka on jäänyt merkitykseensä nähden vähälle huomiolle. Kun musiikki on laulettua, mielletään laulujen sanoitukset ensisijaiseksi taiteellisen arvon kantajaksi itse varsinaiseen soivaan musiikkiin verrattuna. Esimerkiksi levyarvosteluissa on täten paljon yleisempää lainata otteita lauluteksteistä kuin pyrkiä kuvaamaan sanallisesti vaikkapa sävelmän rakennetta, sointukulkuja, soitinten sointivärejä tai äänitteellä kuultavaa akustista tilavaikutelmaa — ja pohtimaan, mitä ne antavat kyseisen kappaleen kuuntelun aikaansaamalle elämykselle.
Sanoituskeskeisessä lähestymistavassa on useita ongelmia. Ensinnäkin se johtaa helposti mieltämään kaikki laulut omaelämäkerrallisiksi — vaikka on tunnettu tosiasia, että taide ei lainkaan aina ole omaelämäkerrallista, edes silloin kun siinä puhutaan ensimmäisessä persoonassa. Kuten populaarimusiikin tähteyttä Suomessa tutkinut Laura Ahonen muotoilee: ”Sanoitusten tulkitaan kertovan tekijänsä sisäisistä kokemuksista, ja kuulija voi tuntea ikään kuin saaneensa tilaisuuden lukea ihailemansa lauluntekijän päiväkirjaa.”
Tai kuten kanadalainen kulttuurintutkija Michael Morse on kärjistänyt: ”Jos laulaja laulaa huumekaupasta, uskottomuudesta tai filateliasta, laulusta tekee paremman, jos hän on itse huumekauppias, elostelija tai filatelisti.”
Toiseksi, sanoituksia ei tyypillisesti kuunnella kovinkaan tarkasti tai välttämättä tulkita tekijän haluamalla tavalla. Jo 1970–80-luvulla huomattiin useissa kyselytutkimuksissa, että jos kuulijoita pyydetään valitsemaan esimerkiksi kolmesta eri vaihtoehdosta se, mitä lauluntekijä itse on kertomansa mukaan aikonut tietyllä laululla tarkoittaa, tulos ei ole juuri sattumaa parempi.
Saman on todettu pätevän myös kuulijoille omakohtaisesti tärkeästä musiikista. Joku voi kysyttäessä esimerkiksi kertoa kaikkien aikojen lempilaulunsa ja perustella sen hyvyyttä sen kauniilla sanoilla, mutta kun hän sitten siteeraa sanoitusta ulkomuistista, ilmenee että hän joko muistaa sen aivan väärin tai on jo alkujaankin kuullut sen väärin.
Ja kolmanneksi, lauluilla on usein kansainvälinen yleisö, joka jo puuttuvan kielitaidon vuoksi ei pysty täysin keskittymään niiden tekstiin. Esimerkiksi 1950–60-luvulla englanninkielinen rockmusiikki nousi keskeiseksi kansainväliseksi kulttuuri-ilmiöksi, vaikka useimmat niistä rockin kuuntelijoista, joiden äidinkieli ei ollut englanti, eivät tuohon aikaan osanneet sitä alkeita enempää. Musiikin saama suosio pikemminkin lisäsi englannin opiskelun suosiota, ei päinvastoin.
Kun Bob Dylan sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 2016 ensimmäisenä lauluntekijänä, hän oli samalla ensimmäinen nobelisti, jonka tuotanto on levinnyt maailmalle ensisijaisesti alkukielellä, ei käännöksinä.
Mutta miksi lauluissa sitten on sanat? Ehkä osuvimman vastauksen kysymykseen on antanut populaarimusiikin tutkimuksen avainhenkilöihin kuuluva sosiologi Simon Frith artikkelissaan Why Do Songs Have Words? (1987). Se on alansa suuri klassikkoteksti, joka on julkaistu useita kertoja uudelleen eri yhteyksissä ja johon viitataan yhä jatkuvasti.
Frithin mukaan lauluissa on oltava sanat, koska niissä viestitään ihmisäänellä ja tällä äänellä on oltava jotakin laulettavaa, jotta se voisi viestiä. Tekstin semanttinen sisältö on sivuseikka, mutta tekstin saaman esityksen emotionaalinen sisältö on sen sijaan usein kaikki kaikessa. Populaarimusiikki käsittelee sellaisia inhimillisiä tunteita, jotka on mahdollista tyydyttävästi artikuloida ainoastaan suullisesti, hyödyntäen lauluäänen ilmaisuvaroja: korostuksia, huokauksia, epäröintejä, äänensävyn vaihdoksia. Silloinkin, kun hän laulaa itse kirjoittamaansa tekstiä, laulaja muistuttaa täten läheisemmin näyttelijää kuin runoilijaa.
Tämän sanomalla Frith ei suinkaan pyri väheksymään sanoittajia. Hän huomauttaa, että vaatii päinvastoin aivan omanlaistaan taitoa laatia teksti, joka kuulostaa hyvältä myös silloin, kun sen sisältöä ei jää kuuntelemaan. Kun tekstin taustalla soi musiikki, siinä voidaan käsitellä ääneen asioita, joihin kieli ei aina muutoin voi kivuttomasti viitata, ja taide-elämykseen voi näin tulla mukaan symbolisen kielen ylittävää puhdasta kokemuksellisuutta, joka on parhaimmillaan huikaisevaa.
Populaarimusiikin akateeminen tutkimus on nykyään vakiintunut ala, mutta se herätti aikoinaan vastustusta kahdesta päinvastaisesta suunnasta.
Ensinnäkin perinteinen musiikkitiede piti populaarimusiikkia klassiseen musiikkiin verrattuna liian tyhjänpäiväisenä ja vähäpätöisenä tutkimuskohteena.
Toisaalta taas monet populaarimusiikin ystävät väittivät, että sen tutkiminen on turhaa yksinkertaisten asioiden monimutkaistamista ilonpilaajamaisella tavalla eikä tavoita sitä, mikä musiikin kuuntelijoille on lopulta kaikkein tärkeintä.
Frithin huomioihin laulujen sanoituksista liittyy tämän valossa kaksi paradoksia. Ensinnäkin, vaikka populaarimusiikki on pitkään mielletty tyhjänpäiväisemmäksi asiaksi kuin klassinen musiikki, laulutekstien sisällön tyhjänpäiväisyys on ollut nimenomaan klassisen puolella helpompi hyväksyä tosiasiaksi.
Esimerkiksi sellaiset oopperat, joiden libretolla miellettäisiin olevan yhtä suurta taiteellista arvoa kuin niiden musiikilla, ovat todella harvassa. Oopperateksteille naureskelevat yleisesti jopa ne, joiden mielestä ooppera sinänsä on ylevin ja suurin taidemuoto kaikista.
Toiseksi, kuten Frith itsekin huomauttaa, populaarimusiikin tutkimuksen varhaisvaiheissa 1950–60-luvulla vallitsevana tutkimusmenetelmänä oli nimenomaan sanoitusten analyysi, jossa niitä yleensä vielä luettiin paperilta ikään kuin niiden esitystapa ja niitä ympäröivä musiikki ei merkitsisi mitään. Kun tutkimuksissa huomattiin, että tekstit ovat vähämerkityksisempi osa musiikin kuuntelukokemusta kuin oli luultu, sanoituskeskeisestä lähestymistavasta kuitenkin luovuttiin.
Kuten totesin, ei-akateemisessa musiikkikirjoittelussa siitä ei kuitenkaan ole luovuttu lainkaan samassa määrin. Tieteellinen lähestymistapa, jonka on usein syytetty olevan pihalla siitä, mikä musiikissa ihmisille merkitsee eniten, vaikuttaa siis tässä kohtaa olevan pikemminkin vähemmän pihalla kuin ei-tieteellinen. //
Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen tietokirjailija.
Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä Y/01/20.