Lopussa on loppu

KANSI (12/2012) | Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi, venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella, yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.

Mitä oli ennen maailmankaikkeuden syntyä? Kysymys on samanlainen kuin ”mihin suuntaan Pohjoisnavalta on pohjoinen?” Aika syntyi samassa kuin muukin, noin 14 miljardia vuotta sitten. Silloin ei mikään ollut ”ennen”, eikä Pohjoisnavalta pääse kuin etelään.

Avaruus laajeni hetken kiihtyvästi ja hidasti sitten. 4,6 miljardia vuotta sitten muotoutui Aurinko, sata miljoonaa vuotta myöhemmin maapallo. Olosuhteet olivat tuolloin kehittyneet suotuisiksi omituiselle oikulle, elämälle.

Meristä elämä siirtyi maalle noin miljardi vuotta sitten, ja  viimeisimpien 500 miljoonan vuoden aikana eliöt ovat kehittyneet huikean monimuotoisiksi.

Myös monimuotoisia maailmanloppuja on koettu riittämiin. Paikallisia ja jatkuvia, suuria ja pieniä, hiipiviä ja rysähtäviä, uhkaavia ja tulematta jääneitä. Jotkut tulevat iholle, jotkut valkokankaille, ja osa maailmanlopuista jää tavoittamattoman kauas.

SUURIN SKAALA | Hiukkaskosmologi Syksy Räsänen tutkii maailmankaikkeutta. Kaikkeudentutkijan laveaan mittakaavaan istuu eri kokoisia loppuja.

— Suurin maailmanlopun kysymys koskee sitä, mitä maailmankaikkeudelle lopulta tapahtuu.

Nykykosmologisen käsityksen mukaan maailmankaikkeuden laajeneminen jatkuu ikuisesti. Näemme koko ajan pienemmän osan ympäröivää universumia. Juuri nyt olemme ajan siivussa, jossa elämä on mahdollista. Nuori maailmankaikkeus oli aikoinaan elinkelvottoman kuuma ja tiheä. Lopulta triljoonien vuosien päästä tähdet ovat sammuneet, ja kaikki on harvaa, kylmää ja pimeää.

— Kaukana tulevaisuudessa elämä on mahdotonta, mutta eihän tämä ole sen lohduttomampaa kuin se, että nuoressa maailmankaikkeudessa ei ollut elämää, Räsänen sanoo.

Koskettavampi maailmanloppu on lähempänä, kotiplaneettamme kohtalo. Punaiseksi jättiläiseksi paisunut lähitähtemme Aurinko imaisee Maan sisäänsä noin viiden miljardin vuoden päästä. Tosin Auringon lämpösäteily lienee viimeistään miljardin vuoden kuluttua elämälle liian voimakasta.

— Meidän kannaltamme tällä ei ole konkreettista merkitystä. Silti tieteen näkemys maailmankaikkeuden myöhäisvaiheista herättää inhimillisiä tuntemuksia. Ikään kuin peilaamme omaa katoavaisuuttamme maapallon tai maailmankaikkeuden tulevaisuuteen, Räsänen tuumaa.

YHTEISÖ JA LOPPU | Uskontotieteilijä Elisa Heinämäen mielestä maailmanloppu on hyvä tarina, ja tämän tietää populaarikulttuurikin.

— Maailmanloppu on kiinnostava ihmisten uskomuksien tasolla, osana yhteisön suurta kertomusta, Heinämäki sanoo.

— Kun ihmiset ajattelevat, ennakoivat ja pelkäävät maailmanloppua, sille on aina syynsä.

Apokalyptiset kertomukset edustavat uskonnoissa suurta rajaa, jonka toisella puolen alkaa uusi maailmankausi tai aukeaa ikuisuus.

— Yhteisöt sitoo yhteen jatkuvuus, huoli yhteisestä tulevaisuudesta. Tästä syystä kuolemakin on ollut aina vahvasti ritualisoitu. Vainajat on poismenonsa jälkeen liitetty tietyin menoin takaisin elävien yhteyteen.

Heinämäen mukaan uskonnoissa ollaan yleisesti kiinnostuneita rajanvedoista meidän ja muiden, elämän ja kuoleman tai hyvän ja pahan välillä. Maailmanloppu on tilien suuri tasaus.

KEHÄSSÄ JA RINNAKKAIN | Alussa Jumala loi, mutta juutalais-kristillisessä perinteessä historia alkaa vasta syntiinlankeemuksesta. Koska maailman historia on synnin historiaa, myös maailmanloppu on välttämätön. Synnistä on päästävä eroon.

Kulttuureissa, joiden aikakäsitys perustuu sykliseen kiertokulkuun ja saman ikuiseen paluuseen, maailmanlopussakaan ei ole mitään erityisen yksilöllistä.

— Juutalais-kristillisessä lineaarisessa perinteessä käsitys historiasta on ainutkertainen. Se voi päättyä, sanoo Heinämäki.

— Alussa ja lopussa on paratiisi. Kristikunta on odottanut viimeistä tuomiota aina, joinakin aikoina ja joissakin yhteisöissä toki kärkkäämmin.

Tieteen kannalta maailmankaikkeus voisi olla syklinen. Syksy Räsäsen mukaan on mahdollista, että lopulta maailmankaikkeus romahtaa kasaan ja alkaa laajeta uudestaan, joskaan ajatus ei ole tutkijoiden suosiossa. Kyse ei kuitenkaan olisi saman ikuisesta paluusta, vaan uudet maailmanajat etenisivät eri tavalla kuin nykyinen.

Myös yleinen suhteellisuusteoria tarjoaa kiintoisan näkökulman aikaan. Sen aika-avaruusjatkumo on neliulotteinen koordinaatisto, joka lähtee liikkeelle kaiken alusta. Jatkumo ei kuitenkaan itse ole ajassa — koko oleminen pitää tässä tapauksessa käsittää eri lailla kuin tavallisesti.

— Suhteellisuusteorian mukaan tapahtumista ei ole. Eilinen ja tämä hetki ja huominen ovat rinnakkain kaikki yhtä lailla olemassa. Tässä mielessä mikään ei koskaan katoa, Räsänen kuvaa.

Kaiken katoavaisuuden edessä yleisen suhteellisuusteorian aikakäsitys voi vaikuttaa lohdukkaalta. Räsänen muistuttaa, ettei käsitys muuta ihmisen kokemusta eteenpäin virtaavasta ajasta.

KOTONA KIELESSÄ | Filosofi Ludwig Wittgenstein kirjoitti, että kielemme rajat ovat maailmamme rajat. Ihmiset sopeutuvat ympäristöönsä, elävät ja ajattelevat jossakin kielessä. Kielessä kohdataan maailma, ja kielessä on maailma.

Ennen kuin kieltä alettiin normittaa ja kirjoittaa, ei isoja kieliä ollut. Paitsi kommunikaation välineeksi, kielet syntyivät pitämään yllä yhteisöjen ylisukupolvista maailmaa, elämäntapaa tietyssä ajassa ja paikassa. Suomalais-ugrilaisten kielten professorin Janne Saarikiven mukaan kielen kuolemaa voi hyvin kutsua maailmanlopuksi.

— Aina kun kieli häviää, katoaa samalla koko siihen liittyvä kulttuurinen käsitteistö ja elämäntapa. Mitä vähemmän on kieliä, sitä vähemmän maailmassa ikään kuin on maailmaa.

Kulttuurintutkijalle maailmanloppu ei suinkaan ole aina suuri järkytys. Muuttuvassa maailmassa kulttuuriset maailmanloput ovat jatkuva ja pysyvä ilmiö. Siirtyminen vaeltavasta elämäntavasta maanviljelykseen, teollistuminen, automatisaatio ja nykyinen tietoyhteiskunta ovat kaikki suuria kulttuurisia mullistuksia, joissa vanhaa maailmaa kuolee. Kulttuuriset muutokset ovat Saarikiven mukaan usein myös työn ja työnjaon muutoksia.

Monille kielille on tapahtunut sadassa vuodessa enemmän kuin edellisen vuosituhannen aikana. Kirjallinen ja yhtenäinen kulttuurikäsitys muutti suhteemme muistiin. Enää ei arvosteta, jos ulkomuistista latelee tuhansia säkeitä kalevalamittaista runoutta. Muistin mukana muokkautuivat totuuskäsitykset.

— Nykyisin ajatellaan, että on olemassa oikeita muotoja ja nimiä. Ennen oli vain valtavasti muunnelmia. Kun maalla kysyy jonkun paikan nimeä, paikallinen katsoo nimen kartasta, vaikka tietäisi paikkaa kutsuttavan muuksi. Puuttuu taju siitä, miten nimet ovat karttaan tulleet, Saarikivi sanoo.

— Tähän muutokseen liittyy hurjia moraalisia tuomioita.

Kielen ja kulttuurin säännönmukaistumisen ja yhteistymisen vuoksi koulujärjestelmä on, kiistämättömistä ansioistaan huolimatta, saanut aikaan enemmän kulttuurista maailmanloppua kuin mikään muu, Saarikivi arvioi.

SUOMALAIS-UGRILAISET MAAILMAT | Suomessa on parin vuosisadan aikana kuljettu usean maailmanlopun läpi. Paikallisyhteisöt kuolivat, kun ky­läkoulujen määrä puolittui ja paikalliset elinkeinot katosivat.

Samalla on kadonnut metsästyksen ja maatalouden mukaan nimetty maisema, paikallistuntemus. Kenelle enää olisi tarpeen tuntea metsikön kymmenten lähteiden nimet? Mikä kyläyhteisö ryntää rantavesiin, kun hauen kutu keväällä alkaa? Maailma, jossa kutuhauella, eränkäynnillä tai työhevosella olisi merkitystä, on huvennut näkymättömiin.

Sukulaiskieltemme tilasta kerrotaan usein haikean romanttisia ja lohduttomia tarinoita. Aivan kuin niitä puhuisivat  vain kansallispukuiset mummot etnisiä tansseja karhun kanssa hypähdellen. Fennougrikielten professori saa usein vastata kysymyksiin kielten tilasta. Ja toppuutella dramatiikkaa.

— Jotkut Venäjän alueen sukulaiskielistämme ovat melko suuria, ja niitä puhuvat myös nuoret ihmiset, jotka pukeutuvat minihameisiin ja käyvät diskossa, Saarikivi sanoo.

Ikäpyramidit eivät kuitenkaan lupaa monille sukukansoille hyvää. Venäjänkielinen koulujärjestelmä valtaa alaa, eikä ole 1920-luvun museota, johon kielen säilöisi. Eikä kieli siellä pysyisikään. Jos nuori haluaa Moskovaan teatterikouluun, hän lähtee. Mordoviassa viljellään yhä maata, mutta monitoimikoneviljelyyn ei tarvita kylällistä ihmisiä ja mordvalaiskielen kulttuurista perintöä.

KUKKA, TUKKA, SUKKA | Kielentutkijan näkökulmasta äärimmäinen kato ja tuho olisi kaikkien paikallisuuksien häviäminen.

— Todellinen maailmanloppu olisi se, jos kaikki puhuisivat englantia, sanoo Janne Saarikivi.

Niin kauan, kun joku puhuu äidinkielenään suomea, kukasta voi tulla mieleen tukka ja sukka. Käsitteet liittyvät jokaisessa kielessä ainutlaatuisilla tavoilla yhteen. Globalisaatio tuo muassaan myös käsitejärjestelmien samanlaistumisen. Saarikivi käyttää esimerkkinä juuri lueskelemaansa filosofi Pekka Himasen Sinistä kirjaa.

— Puhetapa, kysymyksenasettelu, ongelmienratkaisu ja termistö ovat englannista. Kirjan pitäisi ratkoa Suomen olemassaolon kysymyksiä, mutta sitä ei tehdä ainakaan suomen kielen ehdoilla.

— Monissa humanistisissa tieteissä kielellä todella on merkitystä. Ei voi tutkia samalla tavoin suomeksi ja englanniksi.

Kieli säilyy Saarikiven mukaan siinä määrin kuin se voi vastata ihmisten elämän tarpeisiin. Suomella ei ole nyt välitöntä hätää, koska suomi on kaikenlaisen tekemisen kieli — se soveltuu niin kielentutkijan kuin kirvesmiehenkin käyttöön.

Hyvin harva maailman tuhansista kielistä on läpikotaisin modernisoitunut.

— Esimerkiksi hantin kielet Länsi-Siperiassa taantuvat kaikissa paikallaanpysyvissä yhteisöissä, mutta sinnittelevät miten kuten paimentolaisten keskuudessa. Venäjän kieli ei sovi liikkuvaan elämäntapaan, kun taas hanti sisältää koko tundralla elämisen maailmankuvan.

Silti hantien, nenetsien, tšuktšien ja muiden paimentolaisten kotiseuduilla on maailmanloppu menossa. Venäjä on maailman suurin öljyntuottaja, ja Suomessakin palavasta öljystä leijonanosa tulee itärajan takaa. Öljy- ja maakaasuteollisuus tuhoaa laidunmaita, metsiä ja kalavesiä, ja kuristaa paikallisia maailmoja ahtaalle.

MAAILMANLOPPUA ODOTELLESSA | Enimpien uskontojen ja luonnontieteen vinkkelistä loppu on siis edessä.

Viime vuosisadan tuhoisa historia ja ihmiskunnan havahtuminen sitä akuutisti uhkaaviin kriiseihin ovat murentaneet uskoa länsimaiseen edistyskertomukseen. Ihmiskunta voi tehdä lopun itsestään ja maailmastaan ainakin ydinasein tai ilmaston pilaamalla.

Ajatus oman loppunsa aikaansaavasta ihmisestä ei ole uusi. Uskontotieteilijä Heinämäki muistuttaa, että ihmisen toimintaan ja vaikutuksiin ympäröivässä maailmassa kiinnitetään huomiota uskonnoissakin. Ihmisiltä on vaadittu parannusta, ja käytökselle on luotu koodeja.

— Kristillinen etiikka on perinteisesti keskittynyt kunkin yksilön sieluntilaan ja synteihin. Ei ole tietenkään yhtä kristillistä näkemystä, mutta on etiikka ollut melko yksilökeskeistä, hän huomauttaa.

Yksilöetiikan ja poliittisen vastuun suhde on usein hämärä. Heinämäen mukaan jotkut tarinat saattavat immunisoida tosimaailman katastrofiuhkia vastaan. Uskontojen kertomukset lopusta ovatkin usein eläneet alakynteen jääneiden parissa, tuomassa lohtua arjen kurjaan.

— Lopun aikojen kiihko voi olla sekä negatiivinen että positiivinen mielentila. Ahdistukseen yhdistyy riemu omasta paikasta pelastettujen joukossa, sanoo Heinämäki.

— Silloin, kun yhteisöllä tai kansakunnalla on yhteinen edistyskertomus, pahoissakaan tilanteissa ei tarvitse huolestua, koska tarina ja usko antavat lohtua. Ei ikään kuin voi käydä huonosti.

IHMISEN OSA | Kosmologiset skaalat — vuosi­triljoonat, -miljardit ja -miljoonat — ovat ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Kantamuotomme eriytyi lähimmistä nykysukulaisistamme simpansseista viisi miljoonaa vuotta sitten, ja homo sapiens on ollut ainoa ihmislaji vasta noin 30 000 vuotta.

Kun kurkotetaan kauas tulevaisuuteen, on todennäköistä, että ihminen muuttuu lopulta toiseksi lajiksi. Tämäkään arvio ei meitä tai seuraavia sukupolvia kosketa. Kosmologisten näkymien rinnalla mieltä painaa maailmanlopun kysymys ihmiskunnan tulevaisuudesta.

— Ihmiskunnan tulevaisuus on yksinkertaisesti se, että lopulta meitä ei enää ole olemassa, hiukkaskosmologi Räsänen sanoo.

Kuten muutkin eliöt, ihmislaji kuolee sukupuuttoon ennemmin tai myöhemmin. Tätä ennen häviävät sivilisaatio ja kulttuuriset saavutukset.

Aiemmat suuret sukupuuttoaallot ovat johtuneet lähinnä tulivuorenpurkauksista ja avaruuden kappaleiden törmäyksistä, ja niille on paha panna hanttiin. Suuret luonnonmullistajat ovat kuitenkin niin harvoja, ettei niitä joka elinikään mahdu.

Tällä vuosituhannella on käynyt selväksi, että nykyinen elämäntapamme ei kestä. Se ei voi jatkua loputtomiin. Kysymyksen maailmanlopusta pitäisi ehkä olla meille läheisempi. Ei riitä, että kysyy, mitä maailmanloppu meille tarkoittaa, vaan myös toisin päin: miten ihminen liittyy loppuun?

Räsänen uskoo, että käsitys kaiken ohimenevyydestä voi korostaa ihmisyyden hyviä puolia.

— Tieto ihmiselämän pienuudesta voi antaa suuntaa. Emme ole maailman keskipiste, mutta olemme vapaita kosmisen merkityksen taakasta. Elämän mielekkyys ja tärkeys määräytyy toiminnassa muiden ihmisten kanssa.

Ahneuksissa aiheutettu ympäristötuho tai itsekkyydestä käyty ydinsota eivät ole kovin ylentäviä lähtöjä.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri