Jo 150 vuotta Suomessa käyty kielipoliittinen kiista suomen ja ruotsin kielten asemasta jatkuu yhä, eikä loppua näy. Eduskunnan sivistysvaliokunta otti 11.11. käsittelyyn kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on lopettaa pakollinen ruotsinopiskelu.
Professori Hanna Lehti-Eklund suomen kielen, suomalaisugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitokselta pitää ideaa huonona.
– Ulkomailla Suomen kieliratkaisuja kadehditaan. Olemme kielellisten oikeuksien edelläkävijöitä. Meidän pitäisi korostaa tätä saavutusta, ei häivyttää sitä, Lehti-Eklund sanoo.
Osa opiskelupakon vastustajista vetoaa siihen, että vapaaehtoisuus lisäisi kiinnostusta ruotsin kielen opiskelua kohtaan.
– Tutkimustulosten mukaan tämä ei pidä paikkaansa, sanoo Heini-Marja Järvinen, vieraiden kielten didaktiikan professori yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.
– Vapaaehtoisuus johtaa kieliopintojen vähenemiseen, ei vain ruotsissa vaan kaikissa kielissä, Järvinen viittaa Opetushallituksen kokoaman selvityksen tuloksiin.
Portti Pohjoismaihin
Pohjoismainen yhteistyö notkahti, kun Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:hun ja huomio suunnattiin Pohjolaa etelämmäs. Kehityksen suunta on kuitenkin muuttunut.
Uusi läheneminen näkyy Lehti-Eklundin mukaan muun muassa pohjoismaisten yliopistojen lisääntyvänä yhteistyönä. Myös puolustusyhteistyön laajentaminen on tapetilla.
– Päätös luopua ruotsin kouluopetuksesta olisi nykytrendin vastainen, Lehti-Eklund sanoo.
– Pohjoismaiden neuvosto ja muut poliittiset yhteistyöelimet ovat sitoutuneet lisäämään pohjoismaista kieliyhteistyötä.
Myös pohjoismaiset yritysfuusiot lisäävät skandinaavisissa ympäristöissä aukeavia työpaikkoja, Lehti-Eklund arvioi.
– Totta kai pohjoismaisten kollegojen kanssa tulee toimeen englanniksikin, mutta ruotsia taitamaton jää paljosta paitsi. Jos haluaa solmia syvempiä, tuloksellisempia ja pysyvämpiä poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia suhteita Pohjoismaissa, on puhuttava ruotsia tai skandinaaviskaa.
Kirjoittaa yhtä kieltä, puhuu toista
Niin Heini-Marja Järvinen kuin Hanna Lehti-Eklund kehottaa miettimään uusia uria kieltenopetukseen ja kielipolitiikkaan.
Järvinen puhuu uudesta kielitaidon määrittelystä: monikielisyydestä eli plurilingvaalisuudesta. Monikielisen ihmisen taidot vaihtelevat kielestä toiseen. Hän saattaa osata kirjoittaa erinomaisesti sellaisella kielellä, jossa suulliset taidot ovat heikot. Toisessa kielessä taas puhuminen sujuu mutta kirjoittaminen ei niinkään, Järvinen selittää.
– Monikielisessä opetuksessa tavoite ei ole, että oppija hallitsee yhden, kaksi tai kolme kieltä äidinkielen tasoisesti. Monikielisen puhujan mielessä kielet eivät ole omissa lokeroissaan, vaan ne tukevat toisiaan, ja puhuja voi käyttää niitä eri tilanteissa joustavasti, Järvinen kuvailee.
– Monikielisyys voi ilmetä Suomessa vaikka niin, että yksi puhuja käyttää suomea ja toinen ruotsia, ja molemmat ymmärtävät toisiaan, Lehti-Eklund konkretisoi.
Epätäydellisyys ehdottomasti sallittu!
– Tutkimuksessamme 49 prosenttia haastatelluista yhdeksäsluokkalaisista kertoi suhtautuvansa positiivisesti ruotsinopetukseen, 31 prosenttia neutraalisti ja 20 prosenttia negatiivisesti, Lehti-Eklund kertoo: useimmille ruotsi on kouluaine muiden joukossa.
Opettajat ovat avainroolissa oppilaiden motivoimisessa, Lehti-Eklund ja Järvinen summaavat. Oppilaille pitää näyttää, miksi kielten osaaminen on tärkeää.
– Kielenopettajiksi kouluttautuvat tuntevat kieltenopetuksen uuden näkökulman. Kouluopetuksessa ja yhteiskunnassa ylipäätään elää silti yhä sitkeässä se ajatus, että kieltä täytyy osata täydellisesti, Järvinen pahoittelee.
– Emme voi vaatia, että kaikki kouluaikana saavuttaisivat äidinkielen tasoiset taidot vieraassa kielessä. Uudessa kieltenopetuksessa on tärkeää, että oppilas saa valmiudet ja riittävästi itseluottamusta jatkaa kielen opiskelua koulun ulkopuolisessa elämässään, Lehti-Eklund määrittelee.
Päivitetty 4.12.2014 klo 13.47: Sivistysvaliokunnan nimi korjattu.