Tommi Uschanovin essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2016.
Kesällä 2016 Pariisissa 60-vuotispäiviään vietti kansainvälisesti arvostettu keskiajan historian asiantuntija Philippe Maurice. Hän on jo pitkään toiminut tutkijan virassa École des hautes études en sciences sociales -korkeakoulussa. EHESS tunnetaan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lähes legendaarisen korkeatasoisena huippuyksikkönä kautta maailman. Tyypillinen huippututkija, joka on alusta pitäen ajatellut vain uraansa ja tehnyt pitkää päivää yliopistolla?
Totuus ei voisi olla kauempana tästä mielikuvasta. Kun hänen samanikäiset kollegansa aloittelivat akateemista uraa nuoruudessaan 35 vuotta sitten, Philippe Maurice oli kuolemaan tuomittu poliisimurhaaja, joka oli tarkoitus pian teloittaa giljotiinilla.
Vankilapako johti veritekoihin
Kirjanpitäjäksi opiskellut Maurice oli ajautunut parikymppisenä omaisuusrikoksiin opiskelukaverinsa Serge Attuil’n kanssa. Vuonna 1978 hänet tuomittiin neljän vuoden vankeuteen pitkästä rikosten sarjasta, johon kuului shekkipetoksia, väärennöksiä ja ajoneuvojen luvattomia käyttöjä. Seuraavana vuonna hän pääsi vankilasta lomalle, jolta jätti palaamatta takaisin. Hän etsi käsiinsä Attuil’n ja jatkoi rikoksiaan.
Syyskuussa 1979 kaksikko surmasi vartijan, joka yllätti heidät varastamasta autostereoita. Kaksi ja puoli kuukautta myöhemmin poliisi yritti pysäyttää heidän autonsa Pariisin keskustassa. Syntyneessä välikohtauksessa ammuttiin yhteensä 25 laukausta, joihin kuoli ensin yksi poliisi, sitten Attuil, sitten toinen poliisi. Maurice pääsi haavoittuneena pakoon, mutta jäi kiinni kahden päivän päästä.
”Kuolema kirjattu kohtaloon”
Ranskalla on maine ihmisoikeusajattelun edelläkävijänä ja suoranaisena suurvaltana. Niinpä saattaa olla yllättävää, että vielä 1980-luvun alussa kuolemanrangaistus oli siellä säännöllisesti käytössä, viimeisenä maana Länsi-Euroopassa. Amnesty Internationalin raportti totesi 1978: ”Vuoden 1959 jälkeen 51 ihmistä on tuomittu kuolemaan siviilirikoksista, ja heistä 14 on teloitettu. — — Ottaen huomioon tapausten määrän 20 viime vuoden aikana ei ole yllättävää, että kysymys kuolemanrangaistuksesta on Ranskassa laajan julkisen keskustelun kohteena.”
Lokakuussa 1980 Philippe Maurice tuomittiin Pariisin käräjäoikeudessa kuolemaan murhasta. Syyttäjä oli sanonut: ”Kuolema on kirjattu hänen kohtaloonsa. Jos häntä ei surmata, hän surmaa taas uudestaan.” Tuomio ei muuttunut ylemmissäkään oikeusasteissa.
Oliko peli jo pelattu?
Asiat saivat vielä surkeamman käänteen, kun epätoivoinen Maurice päätti tämän jälkeen pyrkiä pakoon vankilasta. Hän pyysi asianajajaansa salakuljettamaan itselleen pistoolin, ja tämä suostui. Pakoyritys epäonnistui, mutta eräs vankilan vartijoista haavoittui vakavasti. Asianajaja sai viisi vuotta vankeutta, ja hänen uransa loppui siihen.
Mauricen ja giljotiinin välissä oli enää Ranskan perustuslaki, joka Suomen tapaan antaa maan presidentille oikeuden armahtaa rangaistuksista. Kuinka ollakaan, juuri samaan aikaan oli käynnissä presidentinvaalikampanja.
Istuva presidentti Valéry Giscard d’Estaing oli ennen valintaansa 1974 sanonut, että kuolemanrangaistus oli hänestä ”syvästi vastenmielinen”. Virkakautensa mittaan hän oli kuitenkin hylännyt kolmen kuolemaantuomitun armonanomukset, ja heidät oli teloitettu. Mauricen tapausta Giscard ei kommentoinut muuten kuin toteamalla lyhytsanaisesti, että asian ratkaisu lykättäisiin vaalien yli. Maurice itse ei ollut ainoa, joka uskoi sen tarkoittavan, että hänen pelinsä oli pelattu. Viimeistään katastrofaalinen pakoyritys oli sinetöinyt hänen kohtalonsa.
Vaalitulos pelasti hengen
Tärkein Giscardin vastaehdokkaista, François Mitterrand, veti toisenlaista linjaa. Hän kertoi avoimesti, että jos hänestä tulisi presidentti, se merkitsisi koko kuolemanrangaistuksen loppua. Se joko poistettaisiin hänen aloitteestaan kokonaan tai ainakin hän armahtaisi kaikki tuomitut automaattisesti.
Toukokuun 10. päivänä 1981 Maurice kuunteli vaalituloksia radiosta hymyillen. Giscard ei saanut jatkokautta. Heti presidentiksi tultuaan Mitterrand muutti kuolemantuomion lupauksensa mukaisesti elinkautiseksi vankeudeksi. Hän myös hajotti parlamentin alahuoneen, kansalliskokouksen, ja määräsi ennenaikaiset vaalit. Niiden voittajiksi nousivat Mitterrandin nosteessa vasemmistopuolueet, joiden ehdokkaana hänet oli valittu presidentiksi. Uusi parlamentti poisti kuolemanrangaistuksen Ranskan laista vielä samana vuonna.
Pelastusrenkaana historiantutkimus
Maurice päätti selviävänsä pitkistä vankeusvuosista parhaiten alkamalla opiskella. Erikoistumisalakseen hän valitsi keskiajan historian. Maurice perehtyi muinaisranskaan, latinaan sekä paleografiaan eli vanhojen käsialojen tutkimukseen. Hän valmistui kandidaatiksi 1987 ja maisteriksi kahta vuotta myöhemmin.
Tämän jälkeen Maurice alkoi valmistella väitöskirjaa, aiheena perheiden ja sukujen historia Gévaudanin alueella Etelä-Ranskassa keskiajan lopulla. Vankilasta käsin hänellä ei ollut pääsyä kirjastoihin, arkistoihin tai tutkijoiden sosiaalisiin verkostoihin. Alkuperäislähteisiin hän pystyi tutustumaan vain mikrofilmien välityksellä. Väitöskirjan ohjaajat saivat tavata häntä kaksi kertaa vuodessa kolmen tunnin ajan, ja muun aikaa ohjaus tapahtui kirjeitse.
Vanginvartijat saattoivat väitöstilaisuuteen
Väitöskirjasta tuli olosuhteisiin nähden uskomaton saavutus. Sen painetussa versiossa on 577 sivua. Maurice tarkastelee muun muassa perheiden rakennetta, sukujen päämiesten auktoriteettia, avioliittoinstituutiota, väestöpohjan muutoksia, kaupankäyntiä sekä paikallisia lakeja ja tapoja. 34 eri perheestä laatimiensa sukupuiden avulla hän selostaa sukujen väliset liittolaissuhteet ja kilpailuasetelmat. Voi jopa sanoa, että vain harvojen keskiajan paikallisyhteisöjen elämänmuoto on selvitetty historiantutkimuksessa yhtä monitasoisesti ja poikkitieteellisesti.
Joulukuussa 1995 Maurice saapui vanginvartijoiden saattamana osallistumaan omaan väitöstilaisuuteensa Toursin yliopistossa. Nelituntisen tilaisuuden jälkeen väittelijä kiidätettiin takaisin vankilaan kärsimään elinkautistaan.
Väitöskirja meni läpi harvinaisella, asteikon parhaalla arvosanalla: kiittäen hyväksytty arvosanalautakunnan onnitteluin.
Vapaaksi, tiedeuralle ja perhe-elämään
Philippe Maurice pääsi maaliskuussa 2000 vihdoin ehdonalaiseen vapauteen oltuaan vankeudessa yhtäjaksoisesti yli 20 vuotta. Nyt hän sai toteuttaa pitkäaikaisen haaveensa ja aloittaa 43-vuotiaana yliopistouransa. Vuodesta 2002 hän on työskennellyt EHESS-korkeakoulun tutkijana ja opettajana. Hän on julkaissut elämäkerran ranskalaissyntyisestä Englannin kuninkaasta Vilhelm Valloittajasta sekä useita muita teoksia. Maurice on myös mennyt naimisiin ja tullut isäksi.
Ällistyttävintä kaikessa on, että Ranskan ulkopuolella Maurice tunnetaan paremmin tutkijan työstään kuin elämänvaiheistaan. Kun hän esimerkiksi kävi Helsingin yliopistossa vuonna 2006 vetämässä työryhmää taloushistorian neljännessätoista maailmankongressissa, tuskin kukaan Suomessa tiesi hänen taustastaan.
Älä koskaan menetä toivoasi
Esipuheen Mauricen väitöskirjaan kirjoitti Ranskan entinen oikeusministeri, ihmisoikeusaktivisti Robert Badinter. Hän toteaa Mauricen työn todistavan paremmin kuin mitkään puheet, ettei koskaan pidä menettää toivoaan.
Jos joku yrittäisi vaikkapa romaania tai elokuvaa, jossa kolmoismurhaaja nousee tällä tavoin akateemisen maailman tähdeksi, se ei luultavasti kiinnostaisi juuri ketään. Aihe joko herättäisi kliseisyydellään myötähäpeää tai vähintäänkin sitä pidettäisiin mielikuvituksellisen epärealistisena. Kaikeksi onneksi Mauricen tarina on kuitenkin täyttä totta.
Tommi Uschanovin essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 6/2016.