Kirkon pitkässä matkassa

15.7.2014
DOS. (5/2014) | Teologian opiskelu oli Hannu Mustakalliolle sekä osa suvun perinnettä että oma valinta. Alaksi valikoitui kirkkohistoria, josta tutkija ei saa koskaan tarpeekseen.

On vuosi 1968, joka tunnetaan Euroopassa hulluna sellaisena. 17-vuotias nuorukainen Pohjois-Pohjanmaalta tuntee lievää hämmennystä: Haag suuri, Haapavesi pieni. Vaihto-oppilas tottuu oloonsa isoissa ympyröissä ja isäntäperheessä, kun hollannin kieli alkaa luistaa pitkän saksan pohjalta. Lukiolainen porhaltaa pyörällä kouluun hollantilaisten nuorten kanssa.

— Vaihto-oppilasvuosi kasvatti omatoimisuuteen. Tein Haagissa lukujärjestyksen itse ja opiskelin muun muassa kreikkaa ja latinaa klassisessa koulussa. Kotona Haapavedellä oli samaan aikaan islantilainen tyttö vaihto-oppilaana, Hannu Mustakallio kertoo.

Ei Haapavedellä muutenkaan umpiossa eletty. Mustakallion isä, kirkkoherra, oli nuorena pappina opiskellut Kirkkojen maailmanneuvoston stipendiaattina Zürichissä.

— Isä tutustui Sveitsissä Karl Barthiin ja Emil Brunneriin, teologian huippunimiin.

Isästä poikaan: teologia oli pappisperheen esikoiselle luonteva valinta. Ylioppilaaksi tultuaan Mustakallio teki kuitenkin ensin toimittajan töitä Keskipohjanmaa-lehdessä.

— Voitin vuonna 1970 ensimmäisen palkinnon Paasikivi-aiheisessa kirjoituskilpailussa aineellani Suomen ulkopolitiikasta. Palkintojenjako Smolnassa oli juhlallinen, mieleen jäävä tilaisuus. Tämä varmaan vaikutti siihen, että päätoimittaja pyysi minut Kokkolaan kesätöihin, Mustakallio muistelee.

Toimittajakokemuksesta oli sittemmin paljon iloa, kun Mustakallio toimi Kirkkohistoriallisen seuran julkaisujen toimittajana ja Teologia.fi-verkkolehden toimituskunnassa.

POLITIIKAN OPIT | Helsinki ei enää Haagin jälkeen aiheuttanut kummempaa kulttuurishokkia — ei myöskään opiskelijapolitiikka, jossa luontaisesta pitkämielisyydestä oli paljon hyötyä. Mustakallio pääsi oitis mukaan sekä ainejärjestön että ylioppilaskunnan värikkäisiin mittelöihin.

— Olin mukana vääntämässä kättä niin Kyyhkynen-lehden päätoimittajuudesta kuin ylioppilaskunnan edustajiston ja hallituksen päätöksistä. Kokoukset venyivät ja äänet kohosivat, mutta meidän aikanamme opiskelijapolitiikka alkoi maltillistua. Itse kuitenkin totesin, etten tahdo ammattipoliitikoksi.

Mustakallion mukaan ajanjakso oli tavattoman hyvää johdatusta työelämään ja vaikkapa kirkollispolitiikan ristiriitoihin. Pappisvihkimyksestään huolimatta hän ei työskennellyt seurakunnassa yhtä lyhyttä pestiä pitempään — jatko-opinnot ja into tutkia historiaa veivät voiton.

— Ajattelin, että opiskelen niin pitkälle kuin mahdollista. Sain yliopistolta rahoituksen, joka oli silloin nimeltään poikkeuksellisen lahjakkaiden nuorten tutkijain apuraha. Sillä ja muutamilla muilla apurahoilla pääsin onnekkaasti eteenpäin.

SÄVELET | Mustakallion suku ei vilise ainoastaan pappeja: on professoreja, lääkäreitä ja muusikkoja. Musiikki on soinut Hannu Mustakallionkin kotona.

— Soitin nuorena pianoa ja klarinettia, mutta nämä taidot ovat päässeet ruostumaan. Muut perheenjäsenet ovat onneksi taitavampia.

Vaimo Leena on kanttori ja huilunsoiton opettaja, vanhin poika oboisti ja nuorimmainen musiikkikasvatuksen opiskelija. Kun Hannu Mustakallio kirjoitti väitöskirjaansa, esikoispoika oli vielä taapero, jota isän kirjoituskone kiinnosti kovasti. Väitöskirja Säätypapista kansalaiseksi. Papiston poliittis-yhteiskunnallinen rooli demokratisoitumisen murrosvaiheessa 1905–1907 valmistui 1983. Seuraavana vuonna Mustakalliosta tuli Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti ja assistentti Helsingin yliopistoon.

Ensimmäinen kerta vastaväittäjänä jännitti aika lailla, Mustakallio myöntää.

— Olin 34-vuotias tuore dosentti ja väittelijä 66-vuotias kokenut kirkkoherra. Mutta olen aina pyrkinyt antamaan parastani vastaväittäjänä, jotta siitä olisi toiselle hyötyä ja iloa. Kritiikki ei ole tainnut haavoittaa, kun ystävyys on yleensä vain vahvistunut väitöstilaisuudessa.

ISÄ JA POJAT | Tutkimusura Helsingin yliopistossa tuntui mielekkäältä, juuri oikealta vaihtoehdolta. Perhe kasvoi, kun keskimmäinen poika syntyi 1984 ja kuopus 1988. Isä keitti pojille aamupuuroa ja herätteli heitä kouluun, mutta päivät ja illat tuppasivat täyttymään työllä ja luottamustoimilla.

— Olen varmasti ollut liian vähän poikien kanssa, kun he olivat pieniä, tästä ei pääse mihinkään. Leena on kantanut isomman vastuun ja tiennyt paremmin, mitä heidän mielessään on liikkunut.

Kokemus ei ole ihan tavaton saman sukupolven työintoisille isille. Vaikka tutkimus ja toiminta muun muassa Kirkkohistoriallisessa seurassa kiehtoivat ja toivat tyydytystä, tietynlainen huono omatunto uppoutumisesta on toisinaan tullut.

— Kyllä tutkimusta tekee aina jonkun kustannuksella. Se vie mennessään. Olen tainnut jättää liikunnankin liian vähälle. Toivon, että siihen jäisi eläkkeellä enemmän aikaa, kun työvastuut hellittävät, Mustakallio miettii.

Teologitraditio ei ole suvussa katkeamassa. Emminnästään huolimatta keskimmäinen Mustakallion pojista opiskeli teologiaa, valmistui maisteriksi ja pääsi tänä syksynä aloittamaan kreikan kielen ja kirjallisuuden opinnot Helsingin yliopistossa.

TIE ITÄÄN | Pojat kasvoivat, vanhemmat päätyivät elämänmuutoksen eteen: Hannu Mustakalliosta tuli vuonna 2003 matkalaukkuprofessori, idänreissaaja.

— Kirkkohistorian professuuri tuli samaan aikaan hakuun Helsingissä ja Joensuussa. Joensuussa prosessi oli nopeampi, ja niinpä aloitin työt itselleni kokonaan uudessa kaupungissa marraskuussa 2003.

Mustakallio matkasi junassa Järvenpään-kodin ja Joensuun-kämpän väliä, teki töitä ja otti tuntumaa uuteen, virkeänoloiseen tiedekuntaan. 1990-luvulla alkanut teologisen koulutuksen kehittäminen jatkui 2000-luvulla, kun Joensuun yliopistosta valmistuneet teologit saivat jo pätevyyden luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Joensuussa voi opiskella myös ortodoksista teologiaa ja kouluttautua muun muassa kirkkomuusikoksi.

— Kun virantäyttö Helsingissä tuli päätökseen keväällä 2004, jouduin lopullisen valinnan eteen. Joensuu vei voiton. On terveellistä nähdä maailmaa uudesta perspektiivistä.

Muutos pakottaa ihmisen uudistamaan toimintatapojaan ja ajatteluaan.

— En voi väittää, etteikö tilanne olisi aiheuttanut omia haasteitaan, mutta jos se oli kriisi, se oli hyvä käydä läpi.

LIKI METSÄÄ | Kotiutumista itään auttoi se, että vaimo ja kuopus muuttivat niin ikään Joensuuhun. Vaimo sai melko pian kanttorin pestin Kontiolahdelta, poika meni lukioon paikalliseen normaalikouluun. Matkalaukkuelämä jäi taakse.

— Ostimme omakotitalon vuonna 2005, ja nuorin poika kirjoitti Joensuussa ylioppilaaksi. Vaikka emme ennalta tunteneet kaupungista juuri ketään, aloimme varsin nopeasti viihtyä siellä.

Viihtymistä auttoi uusi koti kahdeksan kilometrin päässä yliopistolta, Utran historiallisessa kaupunginosassa, joka oli 1800-luvun lopulla vilkas teollisuusyhdyskunta.

Aivan talon kupeessa alkaa metsä, pakopaikka kiireistä ja hulinoista.

— Talon suunnitellut rakennusmestari oli pystyttänyt tontille erillisen toimistorakennuksen. Siitä tuli minun kotikirjastoni ja työhuoneeni, Hannu Mustakallio kertoo.

Kirjaston ohella mieltä on lämmittänyt kollegojen asenne. Pienessä yliopistossa on omat ongelmansa — ennen muuta talouden tiukkuus — mutta myös omat siunauksensa.

— Yhteyksien rakentaminen on ollut tavattoman helppoa tutussa porukassa, ja suhteet opiskelijoihin ovat läheiset. Olen totta kai pyrkinyt rakentamaan hyviä yhteyksiä Helsingin ja Joensuun teologien välille. 

Mustakallion kotiutumista itään edisti myös kolumnistinpesti Karjalaisessa.

OIKEA TIE | Elokuussa Joensuussa juhlittiin Itä-Suomen yliopiston ensimmäistä tohtoripromootiota monipäiväisin menoin. Suomentaja Kersti Juva pokkasi muiden muassa kunniatohtoriuden filosofisessa tiedekunnassa, ja Hannu Mustakal-

liolla piti kiirettä promootiotoimikunnan johdossa.  Juhlaviikko sujui tyylikkäästi yhteisvoimin.

— Promootio on hyvä tilaisuus osoittaa yliopiston paikallinen merkitys ja toisaalta esitellä sen kansainvälisiä yhteyksiä kunniatohtorien kautta.

Venäjän-tutkija Eiki Berg Virosta ja taloustieteilijä, kestävän kehityksen guru Klaus Töpfer Saksasta ovat sattumoisin juuri kuumien aiheiden asiantuntijoita. Tai ei sattumoisin, vaan tarkoituksella — pienen yliopiston kannattaa miettiä askeleensa huolella.

Vaikka Mustakallio vaikuttaa varsin tyytyväiseltä pohjoisesta etelään, etelästä itään -uraretkeensä, onko jokin seikka tutkijana jäänyt karvastelemaan? Mitä olisi voinut tehdä toisin? 

— Kun tutkii kotimaista kirkkohistoriaa, yhtey­denpito kansainväliseen tiedeyhteisöön on jäänyt vähemmälle. Mutta kuka meidän historiaamme tutkisi, ellemme sitä itse tekisi?

VIILEÄ, LÄMMIN | Kirjoittajana ja toimittajana Mustakallio olisi suonut enemmän näkyvyyttä teokselle Kirkollisia vaikuttajia Pyhästä Henrikistä nykypäivään, jonka SKS julkaisi vuonna 2012. Osin Kansallisbiografiaan nojaavat ja osin uudet elämäkerta-artikkelit kuvaavat 140 kirkollisen suunnannäyttäjän ajattelua ja toimintaa.

— Kiinnostavia oman aikamme nimiä ovat vaikkapa Eero Huovinen, Raija Sollamo, Kari Mäkinen ja Irja Askola. Työ ei ollut helppo, sillä myös itselle hyvinkin tuttujen kohdalla täytyy pitää kiinni historioitsijan viileästä otteesta.

Joskus historioitsija pääsee itsekin siteeratun aikalaisen osaan. Hanna Kuusen ylioppilaskunnan kirjaston vaiheita kuvaava Lainatut, viivatut, tentityt sisältää Mustakallion kommentin toiminnan siirtymisestä valtion kontolle. Parikymppinen Mustakallio toivoo yhteistyön jatkuvan, ”vaikka joudummekin heittämään kirjaston valtion käsiin, joiden lämmöstä kullakin lienee arvailunsa”.

— Aina kun käyn Helsingissä, vierailen Kaisa-kirjastossa, ilahduttavassa uudisrakennuksessa. Rakkaisiin paikkoihin kuuluu myös Kansallisarkisto. Arkistopäivä kerran kuussa on hyvä tapa irtautua arkikiireestä ja keskittyä historiaan.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri