Jäljentäjät, loiset ja elämänväärentäjät
Sanna Nyqvist & Outi Oja
Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia
Gaudeamus, 2018
381 s.
Tämän päivän liikuttavimmat tarinat ja mietelauseet jaetaan alustalla, joka ei tekijän auktoriteettia kysele. Jakoon lähtevä sometarina tai elämänohjeen antava meemi saa voimansa toistosta sekä jatkuvasti uusiutuvista ja usein ennalta-arvaamattomista lukemisen kehyksistä, ei tekijän nimestä.
Samaan aikaan slogania meistä kaikista ”tarinankertojina” hoetaan hyvänä juttuna. Ammattikirjailija painotuotteineen joutuu etsimään paikkaansa uudessa tekstien jakotaloudessa.
Tätä ajankuvaa vasten luin kirjallisuudentutkijakaksikko Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan järeän tietokirjan. Teos on erinomaisesti kirjoitettu ja materiaaliltaan rikas esitys jäljennösten ja jäljentäjien loiselämästä kirjallisuusinstituution kyljessä. Siinä selvitetään tekijöiden, lukijoiden ja lakipykä-
lien roolia, mutta lisäksi harrastetaan tarkkaa tekstianalyysiä muutamasta tunnetusta tapauksesta, kuten skotti James McPhersonin muka-kansanperintöeepoksesta Ossianin laulut (1760–65) ja dekkaristi Mauri Sariolan moninaisista väärennösseikkailuista. Termi väärennös kattaa teoksessa tunnetun kirjailijan nimissä kaupitellut käsikirjoitukset, luvattoman lainaamisen eli plagioinnin ja identiteettihuijaukset.
Nyqvistin ja Ojan teos kehkeytyy kiehtovaksi tekijyyden ja hieman lukijuudenkin kokemushistoriaksi. Väärennös kirjallisuuden romanttisten ihanteiden kääntöpuolena tuo esiin negatiiviset tunteet, jotka osaltaan pyörittävät koko kulttuurikoneistoa: kateuden, häpeän, epävarmuuden ja kaunan.
Väärennös ei ole koskaan pelkästään yhden tekijäneron sisäisyyden ilmaus vaan aina ongelmallisessa suhteessa toiseen tekijään — vaikka tämä olisi kuvitteellinenkin. 1900-luvun identiteettiteoreetikoilta olemme oppineet, ettei identiteetti muodostu tyhjiössä vaan suhteessa Toiseen. Siten Nyqvistin ja Ojan teos on erinomainen tutkimus myös kirjailijan identiteetistä.
Ammattikirjailijoiden on onnistuttava erottumaan, nousemaan jalustalle myyttisinä tekstintuottajina, mutta samaan aikaan elettävä some-ihannetta eli ryhdyttävä brändäykseen autenttisina persoonina elämäntarinoineen. Kustantamot vastaavat tähän kuvaamalla brändikirjailijoistaan pystyvideoita, joissa kirjailija näyttäytyy mahdollisimman Itsenään.
Mahtaa monia kirjailijoita ahdistaa, sillä kirjailijan ammatti on kuitenkin lopulta kusettajan ammatti. Oma suosikkiesimerkkini on Panu Rajala, jota myös Nyqvist ja Oja käsittelevät: mies joka ei ainoastaan käyttänyt lupia kyselemättä hyväkseen kymmeniä sivuja I. K. Inhan tekstiä romaanissaan Intoilija vaan nappasi myös molempien entisten vaimojensa elämät kirjalliseksi materiaaliksi muistelmateoksiin Enkeli tulessa ja Lavatähti ja kirjamies. Mitä katselun kestävää tästä toiminnasta voi nettivideossa sanoa?
Teos onnistuu näyttämään monin tavoin, miten väärentäminen on kirjallisen profession ytimessä. Siksi autenttisuuden vaatimukset kirjallisessa työssä ovat tavallaan aina absurdeja. Tämä ajatus tulisi ulottaa myös kirjailijakuvaan. Voiko kirjailijaa brändätä kuin hyvinvointiyrittäjää? Eikö kirjailijan työ ole väärentää elämää?
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa.
MARIA MÄKELÄ
Kohuteologin elämä
Raine Haikarainen
Mystinen maestro. Seppo A. Teinosen pitkä pyhiinvaellus
Kirjapaja, 2018
500 s.
Helsingin yliopiston teologian professori Seppo A. Teinonen (1924–1995) keksi nimikilpailussa tämän lehden ytimekkään nimen Yliopisto. Mitä muuta?
Kielitaitoinen mies avarsi ensin ekumeniikan, sitten dogmatiikan professorina umpiluterilaisen maan hengellisiä horisontteja toisiin kristinuskon suuntauksiin ja myös toisiin uskontoihin. Hän osasi arabiaa ja osasi jo hyvin varhain ennustaa islamin uuden nousun. Hän kansainvälisti suomalaista teologiaa ja loi sen kieleen lukuisia uudissanoja. Hän kirjoitti kymmeniä kirjoja ja antoi pysyvän panoksen kulttuuriin suomentamalla katolisen mystiikan klassikkoja.
Eniten häntä kiehtoi juuri katolinen kirkko, johon hän halusi tiivistää suhteita. Jatkosodan ja Lapin sodan rintamaupseerin suoraviivaisuudella Teinonen ehdotti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhdistämistä katoliseen kirkkoon ”vuoteen 1985 mennessä”. Se oli utopia, joka ei toteutunut, mutta professori itse otti ja kääntyi katolilaiseksi.
Ihailijat antoivat hänelle liikanimen Maestro, mutta vastustajien mielestä parempi nimi olisi kaiketi ollut Mefisto. Kun rovasti Raine Haikaraisen kirjoittama perinpohjainen elämäkertateos julkistettiin 19.3. seminaarissa Helsingin yliopistossa, yksi professori kuvaili Teinosta aikaansaannoksineen sanalla ”helvetillinen”! Kohuteologi siis kuohuttaa tunteita vielä vuosikymmeniä kuolemansa jälkeen.
Ennen kuolemaansa Teinonen määräsi arkistonsa hävitettäväksi. Haikarainen onkin tehnyt melkoisen salapoliisityön kaivaessaan esiin kappaleen värikästä yliopistohistoriaa ja menneiden teologien metkuja.
OSMO PEKONEN
Syöpä, elämämme hinta
Kirmo Wartiovaara
Miksi minä — syöpäsolun tarina
Duodecim, 2018
120 s.
Kuka oli Henrietta Lacks ja miksi tämä 31-vuotiaana kuollut köyhä afroamerikkalainen nainen on tärkeä? Miksi syöpä on elämän välttämätön sivutuote, miksi norsuilla on hyvin vähän syöpää?
Perinnöllisyyslääkäri, kantasolututkija Kirmo Wartiovaaran kirja Miksi minä — syöpäsolun tarina on oiva yleistajuinen katsaus siihen, miksi syöpä on olemassa. Se kertoo myös, miksi syöpä on kiehtova asia. Yksinkertaista kyllä: elämämme kehityksen ovat mahdollistaneet solujemme DNA:n sattumanvaraiset mutaatiot ja noihin mutaatioihin perustuu myös syöpä.
”Syöpä on hinta, jonka maksamme siitä, että elollinen maailma on olemassa”, Wartiovaara kirjoittaa ja mainitsee heti seuraavassa lauseessa, että sairastuneelle yksilölle lunnaat tuntuvat toki turhan kovilta.
Teos selittää syövän synnyn molekyylibiologian näkökulmasta, avaa sairauden historiaa ja selvittää myös riskitekijöitä, riskien laskentaa sekä syövän kanssa elämistä, syöpätutkimusta ja syöpähoitojen tulevaisuutta. Wartiovaara kirjoittaa tiedemiehen tarkkuudella ja tietokirjailijan vauhdikkuudella käyttäen syövän hoidossa metaforia automekaniikasta lähtien.
Kirjoittaja muistuttaa, että vaikka syövät ovat lisääntyneet paljon, sen takana on lähinnä väestön eliniän piteneminen. Suuri osa syövistä saadaan tänä päivänä hoidettua. Absurdia, mutta ehkä lohdullista: syöpään sairastunut voi ajatella olleensa huono-onninen elämän DNA-virhearpajaisissa. Kirjassa on myös potilastapauksia. Wartiovaara kääntää patologis-anatomisen syöpädiagnoosin lääkärikielestä suomeen ja avaa kasvaintyyppejä kansantajuisesti.
Entä Lacks? Vuonna 1951 menehtyneen naisen kohdunkaulan syöpäkasvaimesta otetut näytteet olivat ensimmäiset, joita saatiin solumaljalla viljeltyä loputtomasti. Näitä soluja käytetään edelleen ympäri maailmaa ja niitä arvellaan kasvatetun yli 20 tonnia.
Norsuille taas on evoluutiossa kehittynyt moninkertainen määrä tiettyä syövältä suojaavaa geeniä. Valitettavasti tämän saman geenin monistaminen ei suojele muita nisäkkäitä, sillä kuten Wartiovaara kirjoittaa: elämä — ja syöpä — on kompromissien summa.
SALLA NAZARENKO
Marskin ritari ja yliopiston rehtori
Matti Parjanen
Mister Koli, oletteko kommunisti?
Yliopisto-barrikadien räjäyttäjän elämä
Tampere University Press, 2018
377 s.
Mannerheim-ristin ritari Paavo Kolista (1921–69) ei tullut odotusten mukaan sotilasta, vaan Tampereen yliopiston rehtori vuosille 1962–68.
Uusi kirja on jatko-osa sotasankariteokselle Marskin ritari Paavo Koli, Itseään käskevä mies. Kirjan kirjoittaja Matti Parjanen työskenteli Kolin assistenttina ja sittemmin yliopiston vararehtorina.
Jatkosodan aikana Koli kävi kadettikoulun ja taisteli sodan loppuun. Keväällä 1945 hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon valtiotieteelliseen ja voimistelunopettajankoulutukseen. Tutkinnot valmistuivat kahdessa ja puolessa vuodessa.
Kirjan nimi pohjaa Kolin kokemuksiin ASLA-stipendiaattina Yhdysvalloissa 1949–51. Kysymys, miksi luennoitsija ei käsitellyt Karl Marxia, herätti kommunistiepäilyn. Suojelupoliisilta pyydetystä lausunnosta kävi ilmi ritarius, ja tämän jälkeen rehtori pyysi anteeksi tuhannella dollarilla.
Paavo Kolin rehtorikaudella Helsingistä Tampereelle muuttanut Yhteiskunnallinen Korkeakoulu muuttui 1966 monitieteiseksi yliopistoksi. Suorasukainen rehtori ravisteli niin sanotussa oligarkiapuheessaan 1966 akateemista maailmaa ja opetusministeriötä. Vihastunut Urho Kekkonen lähetti myllykirjeen ja laittoi Tampereen yliopiston boikottiin. Näkemyksellinen ja karismaattinen Koli keräsi muitakin vastustajia, erityisesti vanhoillisia professoreita.
Kirja on aikamatka 1950–60-lukujen yliopistomaailmaan. Runsaaseen lähdeaineistoon perustuvassa elämänkerrassa on laaja henkilögalleria. Esillä ovat lähes kaikki tuon ajan merkittävät yhteiskuntatieteilijät ja vaikuttajat kuten Mauno Koivisto, Erik Allardt, Antti Eskola ja Paavo Seppänen. Pienet toistot ja sivujuonteet eivät häiritse lukemista.
Vauhdikas rehtori ei kestänyt tasaista puurtamista eikä suunnitelmien pysähtymistä. Itsemurha maaliskuussa 1969 tuli kuitenkin yllätyksenä.
Sääilmiöitä siveltimellä
Seija Paasonen
Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin
Maahenki, 2018
180 s.
Mitä tapahtuu, jos viskaa samaan soppaan kuvataiteen ja meteorologian? Tätä kokeili Yleisradion sääuutisista tuttu Seija Paasonen, joka onnistui loihtimaan maittavan keitoksen makupaloineen.
Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin on raportti jopa 1863 maalauksessa kuvattujen sääilmiöiden analysoinnista ja arvioimisesta. Aineistosta on kirjaan esiteltäväksi päätynyt runsas satakunta teosta eri maista ja eri vuosisadoilta.
Paasonen kuvaa esimerkiksi maalauksista löytyviä pilvimuodostelmia, auringonlaskuja ja sadekuuroja sekä arvioi, mitä vuorokauden- tai vuodenaikaa kuvat esittävät. Kukin pikkuteema — vaikkapa pilvitornit, sivusateenkaaret tai tulva — saa oman, yhden tai kahden aukeaman mittaisen käsittelynsä.
Taivaan tapahtumien ohella Paasonen kuvaa myös työskentelyprosessiaan. Tekemisten avaaminen antaa väriä muuten helposti kaavamaiseksi kääntyvään säätarkasteluun. Myös leppeä tyyli sekä maalauksista poimitut, muuhun kuin säähän liittyvät havainnot keventävät tekstiä.
Paasonen on tutkinut maalauksia tarkasti ja havainnut runsaasti pieniä yksityiskohtia. Usein hän tosin muotoilee havaintonsa varovaisesti ja kirjoittaa: ”silmä on näkevinään” tai ”oli havaitsevinaan”. Kirjoittajan tulkintoja voi onneksi itse testata teoksen kuvituksen avulla. Aivan kaikista mainituista maalauksista kirjassa ei ole kuvaa, mikä on ymmärrettävää, mutta silti harmillista.
Aiheestaan innostuneiden ihmisten tekstejä on mukavaa lukea, sillä yleensä innostuneisuus välittyy tekstistä ja on usein vielä tarttuvaa laatua. En ole aiemmin ymmärtänyt kiinnostua pilvistä, mutta niin vain kirjaan tutustumisen jälkeen huomaan tiirailevani taivaalle entistä uteliaampana.
MARJO JÄÄSKÄ
Hyppyjä oman varjon yli
Sami Santanen
Ajatuksen paikka. Kirjoituksia estetiikasta ja filosofiasta (1986–2017)
Tutkijaliitto, 2018
325 s.
Tutkijaliitto on julkaissut paksussa niteessä filosofian ja estetiikan tutkija Sami Santasen esseitä neljältä vuosikymmeneltä. Huomaan, että kirjaan on koottuna iso osa omaakin opintietä ajalta, jolloin yliopisto oli vielä vapaa taloutta hyödyttävien innovaatioiden pakosta. Samalla huomaan, että nyt on hyvä aika palata tähän. Santasen vakava suhtautuminen inhimillisen ajattelun ja tietoisuuden perustaviin rikkonaisuuksiin on tässä päivässä tervehdyttävää. Dekonstruktio ei ole kuollut.
Keskeisimmät teemat, joita Santanen kirjassaan käsittelee, ovat vapaus (ainoa tosiasia!), ajattelu, runous, ilkeys, moraalilaki ja kosketus. Filosofit, joiden kautta hän näitä aiheita ruotii, ovat eritoten Martin Heidegger ja Jean-Luc Nancy — unohtamatta Immanuel Kantia, johon aina palataan, etenkin teokseen Arvostelukyvyn kritiikki. Aluksi Kantin kolmas kritiikki avaa teitä estetiikkaa kosketteleviin pohdintoihin. Kokoelman puolivälissä huomataan siirtymä eettiseen saman teoksen vaikuttaessa yhä taustalla.
Santasen ansioksi on mainittava suomelle lopulta varsin kaukaisten länsimaisten kielten (saksa, ranska) filosofisesti keskeisiä käsitteitä avaava tarkka analyysi. Miksi mannermaisessa ajattelussa ajatellaan niin kuin ajatellaan — se selviää (sikäli kuin mahdollista). Jos heideggerilainen fenomenologia ja sitä seuraava ranskalainen dekonstruktio teki kyseiset kielet oudostuttaviksi itselleen, tuo Santanen tämän oudostuttavan filosofian pätevästi suomen kielelle. Alaviitteet vielä vahvistavat asian.
Jean-François Lyotard esitti aikoinaan teesin, jonka mukaan postmoderni itse asiassa edeltää modernia. Omanlaista vahvistusta teesi saa siitä, että Ajatuksen paikan avausessee Filosofian synnytystuskat, jossa Santanen tarkastelee F. W. J. Schellingin näkemystä ajattelusta ja vapaudesta ihmisen tiedon tahdon kurimuksessa, jää jännittävästi kutkuttamaan lukijan mieltä — kuin vaatien palaamista itseensä. Tämäkin kertoo kirjan onnistuneesta rakenteesta.
MARTTI-TAPIO KUUSKOSKI
Kaunistelematonta kerrontaa
Pekka Masonen
Paperipuutarha. Opettavaisia
tarinoita punkista, postimerkeistä ja historiasta
Mala Fide, 2018
270 s.
Tutkija Pekka Masosen maailmanhistorian luennot olivat koko lailla paras tapa viettää aikaansa Tampereen yliopistossa vuosituhannen alussa. Masosen nimi oli laadun tae, joka houkutteli salit täyteen opiskelijoita. Tätäkin arviota on syytä lukea yhden tällaisen ihailijan kirjoituksena.
Paperipuutarhassa Masonen laittaa kasaan eri julkaisuissa ilmestyneitä tekstejään. Kirja alkaa Rumbassa vuonna 1984 julkaistulla parikymppisen opiskelijan puolustuspuheella suomalaiselle hard-
corelle. Se jää silti kuriositeetiksi: paino on historiassa.
Masosta kiinnostavat kulttuurien kohtaamiset ja ihmiset kulttuurien saranakohdissa. Kirjassa kerrotaan sotienjälkeisestä Japanista, löytöretkistä sekä islamin ja kristinuskon kohtaamisesta uuden ajan alun Välimerellä. Tekstit ovat merkityksellisiä myös meidän ajassamme.
Laadultaan ja muodoltaan vaihtelevia kirjoituksia on hankala arvioida kokonaisuutena. Masonen korostaa, että osa teksteistä oli ”jo ilmestyessään hölmöjä”. Hän ei ole halunnut kaunistella niitä jälkikäteen. Mitään en kutsuisi hölmöksi, mutta editointia moni juttu olisi kaivannut. Välillä eksytään sivupoluille, välillä lukija jää miettimään, mitä olivatkaan mendikantit, renegaatit ja sybariitit. Paikoin lukemista hidastavat pitkät mutta kiinnostavat alaviitteet.
Mutta kun teksti luistaa, se vie mennessään. Valtava tietomäärä ja musta huumori muistuttavat Masosen luennoista. Tarinankertoja ei moralisoi vaan analysoi. Hän tulkitsee lähteitään viisaasti ja kavahtaa totuudenpuhujia, joita kiinnostaa enemmän se, kuka sanoo, kuin se, mitä sanotaan.
Masonen kirjoitti juhlakirjan itselleen, ”koska kukaan muu ei tekisi sitä puolestani”. Hän ei ole halunnut maksaa siitä, että saisi kanteen ”jonkun Shit University Pressin logon”.
Toivoisin, että Masonen ja hyvä kustantamo löytäisivät toisensa. Kirjoittaja ansaitsisi paljon suuremman yleisön kuin omakustanteella on mahdollista tavoittaa.
TUOMO TAMMINEN