Esseisti Tommi Uschanov kirjoittaa, että naapurin julkea solvaaminen ei ollut mikään mielipide 1920-luvun Britanniassakaan.

Vuoden kiinnostavin uusi tiedekirja ilmestyi viime kesäkuussa. Siitä saa kunnian uusiseelantilaissyntyinen Christopher Hilliard, joka toimii historian professorina Sydneyn yliopistossa Australiassa.
Hilliardin kirja The Littlehampton Libels käsittelee tapahtumasarjaa, joka sattui Littlehamptonin pikkukaupungissa Englannin etelärannikolla 1920-luvun alussa. Se ylitti aikoinaan uutiskynnyksen useita kertoja, mutta vaikka olen harrastanut Britannian kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa koko ikäni, en ollut koskaan kuullutkaan siitä.

Littlehamptonin rantahotellien takana sijainneella kadulla asui naapureina kaksi perhettä, joista yhden asuintalo sijaitsi toisen perheen takapihan perällä. Pääsiäisen tienoilla vuonna 1920 perheille tuli riitaa siitä, kuka sai käyttää pihaa mihinkin tarkoitukseen.

Pihan perällä asuneesta Goodingin perheestä tehtiin lastensuojeluilmoitus, joka osoittautui aiheettomaksi. Perheessä oli kaikki hyvin. Pian tämän jälkeen toisessa talossa asunut Swanin perhe alkoi saada kirjeitä, jotka viittasivat tapaukseen ja olivat täynnä erilaisia räävittömiä uhkauksia. 

Ennen pitkää kirjeitä alkoivat saada myös saman kadun muut asukkaat sekä Goodingien kotiin tarkastuskäynnin tehnyt virkamies. Epäilykset kohdistuivat perheen äitiin Rose Goodingiin, joka tuomittiin kahdeksi viikoksi vankeuteen. 
Hänen vapauduttuaan kirjeiden tulo alkoi uudestaan, ja hän sai tämän jälkeen peräti vuoden vankeutta, koska ei ollut ”oppinut kerrasta”. Asian todellinen laita herätti kuitenkin epäilyjä poliisiviranomaisissa. Noin puolen vuoden kuluttua Rose Gooding vapautettiin ja julistettiin sittenkin syyttömäksi.

Erilaisten värikkäiden vaiheiden jälkeen selvisi, että kirjeiden todellinen lähettäjä oli ollut Edith Swan, ensimmäisten kirjeiden uhriksi joutuneen perheen aikuinen tytär. Hänet vapautettiin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä, mutta kirjeiden tulo jatkui aina vain. Lopulta vuonna 1923 Swan meni poliisin järjestämään ansaan ja jäi kiinni itse teossa. 

Swan sai saman kovan tuomion, vuoden ehdotonta vankeutta. Hän ei vapauduttuaan syyllistynyt enää rikoksiin, eikä arkistoista löydy sen enempää hänen kuin Rose Goodinginkaan myöhemmistä vaiheista muuta kuin kuolintodistus.

Nykymaailmassa elävälle, joka jo pelkästään sosiaalisessa mediassa joutuu näkemään yhtä rumaa kielenkäyttöä kuin Swanin kirjeet sisälsivät, Hilliard muistuttaa, miten uusi on ajatus sananvapauden täydellisestä rajoittamattomuudesta. Brittiläinen kulttuuri herätti 1900-luvun alussa ihailua liberalismillaan, mutta tämä vapaus kattoi mielipiteet — kirjalliset ja suulliset ilmaisut, jotka oli mahdollista tulkita puheenvuoroiksi yhteiskunnalliseen tai poliittiseen keskusteluun. 

Naapurin sanominen ”laikkuperseiseksi maalaiskusihuoraksi” ei ollut mikään mielipide, eikä sananvapaus täten suojannut sitä. Se oli päinvastoin poliisiasia, koska sen koettiin loukkaavan yhteisön järjestyssääntöjä, samaan tapaan kuin niitä loukkasi mikä tahansa muu järjestysrikkomus: yöllinen metelöinti, roskaaminen, koiran pitäminen irrallaan.

Toinen keskeinen piirre, jonka suhteen maailma oli täysin erilainen kuin nykyinen, liittyy perheen ja naisten asemaan. Rose Gooding veti epäilyksiä puoleensa osin siksi, että hän oli ennen naimisiinmenoaan saanut aviottoman lapsen, minkä lisäksi perheeseen kuului myös hänen sisarensa ja tämän kaksi aviotonta lasta. Vaikka Rosen mies Bill oli kunniallisessa ammatissa lastiproomun kapteenina, perhesuhteet löivät vaimoon paheellisen ja epämääräisen leiman.

Samanlaisen leiman sai sittemmin myös Edith Swan, mutta toisesta syystä. Hän oli vielä kolmekymppisenä naimaton ja asui yhä vanhempiensa luona, mikä oli lähes yhtä paha poikkeus aikakauden normeista. Kun tapausta kommentoitiin lehdissä, tartuttiin herkästi psykoanalyysiin, aikakauden muotioppiin. Swanista tehtiin estoinen vanhapiika, jonka häväistyskirjeiden täytyi ilmiselvästi olla jonkinlaisten pitkään kertyneiden seksuaalisten patoumien purkamista. 

Asiaa reposteltiin tästä näkökulmasta julkisuudessa viikkokausia. Nykylukijassa tämä nostattaa kulmakarvoja jopa korkeammalle kuin ne teot, joista Swan tuomittiin.

Christopher Hilliard on erikoistunut lukutaidon ja lukemiskulttuurin historiaan, ja se näkyy myös hänen kirjassaan. Hän kiinnittää erittäin kiinnostavalla tavalla huomiota siihen, miten kummallista englannin kieltä Edith Swanin kirjeet olivat. Niissä esiintyi paljon pitkiä kolmen tai neljän kirosanan rimpsuja, ja ne olivat myös kieliopillisesti erikoisia: niissä käytettiin jatkuvasti substantiiveja verbien tapaan ja verbejä puolestaan substantiivien tapaan. 

Tällaista kieltä ei löydy mistään saman aikakauden kielinäytteistä. Swan, joka oli koulussa ollut hyvä äidinkielessä, yritti epäonnistuneesti jäljitellä sitä, miten kuvitteli huonommin koulutetun Goodingin kirjoittavan. Oikean Rose Goodingin kirjoittamissa kirjeissä on sinänsä yhtä paljon virheitä kuin häväistyskirjeissä, mutta kuten Hilliard huomauttaa, täysin erilaisia ja eri paikoissa.

Kirosanat olivat tuohon aikaan vielä hyvin maskuliininen kielenkäytön alue. Edith Swanin kielen omintakeisuus johtuikin luultavasti siitä, ettei hänellä ollut pääsyä sellaisiin miesten välisiin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa hän olisi kuullut kiroiltavan säännöllisesti. Kuten Hilliard kiteyttää, hän ei ”puhunut kiroilua äidinkielenään”.

The Littlehampton Libels ottaa myös kantaa siihen, millaista historiankirjoituksen tulisi olla. Mikrohistoria, jossa pureudutaan yksittäisten, taloudelliseen tai poliittiseen eliittiin kuulumattomien ihmisten elämään ja kokemuksiin, on ollut kasvava tutkimusala jo vuosikymmeniä. 

Hilliard vihjaa, että mikrohistoriassa on keskitytty liiaksi vain ihmisiin, joiden koko elämänkaaren määritti heidän erikoisuutensa. Mikrohistorian ehkä suurin klassikkoteos, Carlo Ginzburgin Juusto ja madot, kuvaa, kuinka eräs itseoppinut mylläri poltettiin 1500-luvun Italiassa roviolla uskonnollisten harhaoppiensa vuoksi. Hilliard haluaa osoittaa, että mikrohistoria voi tarkastella myös ”sosiologisesti tavallisia” ihmisiä, jotka vain joutuivat hetkellisesti ”kokemaan jotakin epätavallista”.

Rikoksia käsittelevässä tietokirjallisuudessa, jota kirjoitetaan maallikkoyleisölle, on keskitytty lähes kokonaan kaikkein pahimpiin rikoksiin, kuten murhiin, raiskauksiin ja muihin vakaviin väkivallantekoihin. 

Hilliard osoittaa, että lukijaa koukuttavan, täynnä jännittäviä käänteitä olevan tarinan voi kertoa myös sellaisista rikoksista, jotka olivat niin vähäpätöisiä, ettei niitä muutaman sukupolven päästä enää olisi edes pidetty minään rikoksina. 

Hilliard ei itse korosta asiaa, mutta tämä on ehkä eräs hänen kirjansa tärkeimmistä opetuksista: rikoshistoria voi olla muutakin kuin juorulehtien ja tosi-TV:n tasolla liikkuvaa sosiaalipornoa.

Essee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/10/17. Esseen kirjoittaja on helsinkiläinen kääntäjä ja tietokirjailija.