H. K. Riikonen lähtee muttei mene mihinkään

20.12.2016
Tänä syksynä eläkkeelle jäänyt yleisen kirjallisuustieteen professori H. K. Riikonen on iloinen siitä, että yliopistolla suvaitaan myös originelleja persoonia. Sellaisia kuin hän itse.

Joskus 1950-luvun puolivälissä Meilahden kansakoulun keskusradiossa luettiin lastenkirjailija Anni Swanin romaania Ollin oppivuodet. Se oli kovasti pienen Hannu Riikosen mieleen. Hän halusi tietää, miten tarina päättyy, joten koulun jälkeen hän meni Töölön sivukirjastoon ja lainasi ensimmäisen kirjansa. Elämänmittainen rakkaus lukemiseen oli syttynyt.

Tänä syksynä yleisen kirjallisuustieteen professori H. K. Riikonen jäi eläkkeelle 46 työvuoden jälkeen. Juhlapuheissa ystävät ja kollegat kiittivät häntä harvinaisen laaja-alaisesta ja syvällisestä sivistyksestä. Riikosen tutkimusten ja kiinnostuksen kohteiden skaala ulottuu antiikista nykypäivään, klassikoista sarjakuviin.

— En ole koskaan halunnut hyvin kapeasti erikoistua mihinkään, Riikonen kertoo.

Laveat mielenkiinnonkohteet ovat johtaneet yhteistyöhön tieteenalojen rajojen yli. Apua riittää myös muiden oppiaineiden opiskelijoille, jotka usein kääntyvät Riikosen puoleen.

— Koen olevani yliopiston enkä vain oman oppiaineeni professori. Onhan siinä työtä, mutta kyse on Suomen tieteestä ja sen edistämisestä.

TEX WILLER JA LIITUTAULU

Monella opiskelijapolvella on Riikosesta omat muistonsa. Niitä opiskelijat keräsivät läksiäislahjaksi kahteenkin vihkoon. Jatko-opiskelijoiden tekemän kirjasen kannessa Riikonen esitetään lapsuutensa suosikkina Tex Willerinä, mellastamassa revolverit ojossa Kansalliskirjastossa.

— Olen yrittänyt pitää yllä originellien professorien perinnettä, Riikonen sanoo.

Sitä hän tekee luennoillaan, joita hän höystää omalla elämänkokemuksellaan ja kertoilemalla yliopiston historiasta. Riikosen mukaan hänen luentonsa eivät ole missään mielessä oikeaoppisia. Tärkein pedagoginen väline on liitutaulu.

Uransa alkupuolella Riikonen oli tiukka opettaja. Eräskin opiskelija kutsui häntä keskitysleirin vartijaksi.

— Se on kyllä osaltani enemmän mennyttä aikaa. Minusta on tullut lepsu, ehkä liiankin lepsu.

Riikonen on huomannut, että opiskelijat tietävät yhä vähemmän klassikoista. Sen sijaan he tietävät yhä enemmän asioista, joista Riikonen ei tiedä mitään. Siksi nuorten parissa toimiminen pitää vireänä. Opiskelijoiden ansiosta opettajakin saa elää ikuisen kevään aikaa.

SIELUNVELJET

 Kun 23-vuotias Riikonen palkattiin Rooman kirjallisuuden assistentiksi, hän ei saanut mitään ohjausta tai pedagogista koulutusta. Opettajana hän pyrki toimimaan niiden mallien mukaan, joita oli omilta opettajiltaan saanut.

Yliopistossa Riikonen opiskeli latinaa, kreikkaa, historiaa sekä estetiikkaa ja nykykansain kirjallisuutta. Vahva pohja klassisiin kieliin oli peräisin Norssin klassiselta linjalta. Kirjoista ja musiikista innostunut Riikonen löysi oppikoulussa myös hengenheimolaisia, joista tärkein oli Eero Tarasti, nykyinen musiikkitieteen professori emeritus.

Riikonen ja Tarasti olivat samalla luokalla koko kouluajan. Myöhemmin he päätyivät professoreiksi samalle laitokselle Helsingin yliopistoon. Tänä syksynä he jäivät eläkkeelle lähes yhtä jalkaa.

PÄÄTYÖ: KIRJEET

 12-vuotiaina Riikonen ja Tarasti aloittivat kirjeenvaihdon, joka jatkuu yhä. Kulttuuria harrastavien virkamiesperheiden pojat viettivät kesät maalla, Riikonen Enonkoskella ja Tarasti Mikkelissä. Kesäisin he kirjoittivat toisilleen pitkiä kirjeitä, joissa vertailivat luku- ja musiikkielämyksiään sekä ikäviä kohtaamisia erilaisten ötököiden kanssa. Pojat myös suunnittelivat kirjeissään yhteistä oopperaa, josta ei kuitenkaan tullut mitään.

Riikonen kirjoittaa kirjeitä myös muille kollegoilleen ja ystävilleen. Osa kirjeistä on muuttunut pitkiksi sähköposteiksi, mutta suurin osa kulkee edelleen perinteistä tietä. Riikonen itse nostaa laajan kirjeenvaihtonsa kirjalliseksi päätyökseen, ohi tieteellisten julkaisujen.

— Kirjeiden kirjoittamisesta on tullut minulle luovan työn muoto. Sekä laajuutensa että luovan elementin takia kirjeenvaihtoni on ollut minulle hyvin tärkeää.

Tarastin ja Riikosen kirjeet ensimmäisiltä 15 vuodelta on julkaistu nimellä Eero ja Hannu vuonna 1999. Julkaisemattomia kirjeitä on tallessa vuosikymmenien ajalta. Niidenkin tuomisesta julkisuuteen on ollut puhetta.

— Mutta en tiedä, voiko sitä tehdä, kun niissä sanomme, mitä todellisuudessa ajattelemme yliopiston touhuista, Riikonen sanoo.

INSTITUUTIO TEKI KIUSAA

Elämään yliopistolla on mahtunut myös koomisia ja groteskeja vaiheita. Riikonen sanoo kokeneensa kaiken, mitä yliopistomaailmassa ylimalkaan voi kokea niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on ollut se, että on saanut tutkia, mitä haluaa, samaten yhteistyö opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa.

Miinuspuolelle menevät jatkuvat tutkinnonuudistukset, joista Riikonen ei ole koskaan nähnyt koituvan merkittäviä hyötyjä. Meneillään oleva koulutusuudistus uhkaa jopa Riikosen oppituolin tulevaisuutta. Vielä ei tiedetä, täytetäänkö professuuria, josta hän lähti eläkkeelle.

2000-luvun alussa Riikonen harkitsi yliopiston jättämistä. Silloin yliopistolla otettiin käyttöön uusi palkkausjärjestelmä, jossa osa palkasta määräytyy henkilökohtaisen suoriutumisen perusteella. Riikosta henkilöarviot ja todellisuudesta irrallaan olevat työaikasuunnitelmat raivostuttivat.

— Koin sen lähes instituution harjoittamana työpaikkakiusaamisena. Että professorien pitää osallistua kehityskeskusteluihin ja että heillä on esimies!

BYROKRATIAA, EI HALLINTOA VASTAAN

 Yliopiston hyvät puolet painoivat vaa'assa enemmän ja Riikonen päätti jäädä taloon.

— Onneksi mahdottomat systeemit muuttuivat ajan myötä järkevämmiksi. Minua ei enää vaadittu arvioimaan työtoverieni suoriutumista. Huomasin myös, että työaikasuunnitelmaan voi lätkäistä mitä vain numeroita, koska on ilmeistä, että niitä ei kukaan lue.

Riikonen korostaa, ettei ole hallinnon, vaan byrokratian vastainen. Hän on hoitanut oman osuutensa hallinnossa toimimalla laitoksen johtajana ja varadekaaninakin. Jälkimmäinen pesti toi myös jäsenyyden tietohallintotoimikunnassa — ja sekös nauratti oman laitoksen väkeä, joka tunsi hyvin Riikosen vähäiset tiedot tietotekniikasta.

YSTÄVYYS, VIHA, RAKKAUS

1990-luvun lopulla Riikonen osallistui yliopistoaiheiseen anekdoottien keräyskilpailuun, jonka hän voitti. Delikaatin sisällön takia aineistoa ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

— Ystävyys, rakkaus ja viha ovat kaikki täällä läsnä. Intohimot ja juorut riehuvat, Riikonen kommentoi.

Myös oman vaimonsa Marjatan Riikonen löysi yliopistolta. Molemmat olivat latinan opiskelijoita ja kävivät samoilla luennoilla. Naimisiin he tosin pääsivät vasta 11,5 vuoden kuluttua tapaamisesta, koska H. K. Riikonen noudatti akateemikko Valentin Kiparskyn ohjetta, että naimisiin saa mennä vasta, kun väitöskirja on valmis.

Marjatta Riikonen teki oman uransa kirjastonhoitajana humanistisen tiedekunnan kirjastossa. Hän on ollut eläkkeellä jo vuosia. Humanistiset perinteet jatkuvat myös jälkipolvessa: Riikosilla on kaksi aikuista tytärtä, joista toinen on ruotsin, toinen espanjan kielen maisteri.

HORATIUKSESTA SAARIKOSKEEN

 H. K. Riikosen tärkeimmät tutkimuskohteet vuosien varrella ovat olleet James Joyce, Pentti Saarikoski ja Olavi Paavolainen. Antiikin kirjailijoista läheisimmät ovat Horatius ja Vergilius. Riikonen ei kuitenkaan ole pyrkinyt ohjaamaan opiskelijoitaan omien kiinnostuksenkohteidensa pariin.

— En ole pyrkinyt olemaan esteenä kenenkään opiskelijan tutkimussuunnitelmille, enkä ole pyrkinyt kehittämään oppiainetta sellaiseksi, että se paneutuisi tiettyyn aihepiiriin tai tutkimussuuntaan. Ehkä näin olen estänyt tutkimuksen keskittymistä, joka olisi voinut johtaa huippuyksikköön. Mutta rajaaminen olisi vierasta moniarvoisuudelle.

Opiskelijat ehdottavat mielellään graduaiheikseen populaarikirjallisuutta. Se sopii Riikoselle hyvin. Hänen mukaansa korkeakirjallisuus ja populaarimpi tuotanto ovat molemmat velkaa toisilleen. Populaarikirjallisuuden tutkimus on kasvanut alana merkittävästi. Niin paljon, ettei Riikosen enää itsensä tarvitse sitä tutkia, vaan hän voi tyytyä harrastamaan sitä.

Riikosen juhlaseminaarissa turkulaiskollega Jukka Sihvonen luonnehti Riikosta bibliomaaniksi ja kirjojen himohamstraajaksi. Riikonen toteaa, ettei ole koskaan laskenut, paljonko hänellä on kirjoja kotona, mutta arvioi, että heiltä löytyy yksi Helsingin suurimmista yksityiskirjastoista. Mukana on arvokkaitakin teoksia, muun muassa varsin laaja James Joycea koskeva kokoelma.

KESKITIEN KULKIJA

 Eläkkeelle jääminen ei kovin paljon muuta Riikosen elämää. Hän luennoi ja ohjaa yhä graduja ja väitöskirjoja. Oma tutkimustyö jatkuu: tekeillä on muun muassa kirja antiikin kirjallisuuden tuntijasta ja kääntäjästä Emil Zilliacuksesta.

Riikonen on myös haudutellut kirjaa aristoteelisesta kohtuuden käsityksestä. Hän tuumii, että se sopii hänen omiin elämänvalintoihinsakin.

— Olen tällainen rauhallinen keskitien kulkija. En ole äärimmäisyyksiä tavoitellut, hyvässä enkä pahassa.

Joka päivä Riikonen kävelee Topelian työhuoneelleen kotoaan Etu-Töölöstä.

— Viime vuodenvaihteessa menetin ensimmäistä kertaa malttini, kun Topelian lukitusjärjestelmä oli rikki, enkä päässyt työhuoneelleni viikonloppuna. Viikonloput ovat parasta työaikaa, kun täällä on hyvin hiljaista, Riikonen tuumii.

Alkavalla kevätlukukaudella rutiineihin tulee kuitenkin muutos, sillä putkiremontti ajaa Riikoset evakkoon heidän kakkosasunnolleen Turkuun.

PÄIVÄKÄVELY JA TORKUT

 Riikonen tekee kävelyretken kotiinsa myös keskipäivällä, ottamaan puolen tunnin nokoset. Hän ihmettelee ihmisiä, jotka paheksuvat päivätorkkuja laiskuutena. Onhan todistettu, että ne parantavat tehokkuutta.

Kävellessään Riikonen sommittelee mielessään muun muassa karonkkapuheita. Häntä pyydetään usein juhlapuhujaksi erilaisiin tilaisuuksiin. Yleinen kirjallisuustiede on yksi entisen kaunopuheisuuden oppiaineen perillisistä, ja Riikonen pitää mielellään yllä sen perinteitä.

Runsaan kävelemisen takia Riikonen ei katso tarvitsevansa muuta liikuntaa tai urheilua.

— Ei mikään hölkkä tai kuntosali minun kaltaiselleni professorille sopisikaan.

Riikonen ei ole myöskään talvi-ihmisiä. Vaikka perinteisessä joulukirjeessään oppiaineen henkilökunnalle hän tapaa kehottaa nauttimaan talven riemuista, itse hän suuntaa joulun jälkeen Teneriffalle. Silloin on sopiva aika viettää kesälomaa.

Kesä kun luonnollisesti kuluu suurelta osin Topeliassa, töiden merkeissä. 

Artikkeli on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/10/16.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri