Suomen kieli pärjää jatkossakin, mutta se ei käy itsestään, muistuttaa tutkija Lari Kotilainen.

Nykysuomi syntyi 1880, suurin piirtein. Suomeksi ilmestyi sanomalehtiä ja kirjallisuutta, ja sanojen kirjoitusasusta sekä murrelainoista vallitsi jo kohtuullinen kielirauha.

Suomen kieli on menestystarina, dosentti Lari Kotilainen, ”suomen kielen sekatyöläinen”, painottaa. Ilman tietoisia valintoja, tärkeitä kielenpuoltajia ja onnellisia sattumuksia voisi olla toisinkin. Maailmassa on lukuisia näivettyviä, lopulta katoavia kieliä, mutta suomi ei kuulu niihin.

”Oikeastaan kielet kuolevat vain yhdestä syystä: sitä osaavat ihmiset eivät puhu sitä lapsilleen. Pessimististen ennusteiden kielikuolemat johtuvat siitä, että vanhemmilla ei riitä enää uskoa oman kielen elinvoimaan, vaan he järkeilevät lastensa hyötyvän enemmän jonkun toisen kielen osaamisesta.”

Teos lähtee liikkeelle tuhansien vuosien takaa kantauralin puhujien matkasta uusille maille, kuten Suomenlahden pohjoispuolelle. Kantauralista jäi suomeen joitakin edelleen käyttökelpoisia sanoja: kala, muna, pesä, lumi. Hiukkasen muuntuneina kielessämme ovat edelleen lintu, jalka ja elää-verbi.

Puhutun suomen synty on ollut verkkaisaa ja epädramaattista. On käytetty läntistä ja itäistä murretta, joista on vuosisatojen mittaan muodostunut yhteisesti ymmärretty kieli. Itämeren kaupankäynti 1000-luvulla ja kristinuskon levittäminen toivat tullessaan termejä uskonnolliseen ja ammatilliseen sanastoon: pappi, munkki, nunna ja kirkko siinä missä mestari, nikkari, mylläri ja lääkäri ovat suoria lainoja ruotsista.

Mikael Agricola on yksi suomen kielen sankareista, Kotilainen muistuttaa. Agricola, koulutettu kosmopoliitti, tarttui 1500-luvulla kansan kieleen ja muokkasi sitä uuraasti ja luovasti kirjoitukseksi. Hänen jälkeensä suomen kirjakielen kehitys uinaili pari hiljaisempaa vuosisataa ennen 1800-luvun alkuräjähdystä.

Vuonna 1809 Suomesta tulee Venäjän autonomia. Ruotsinkielinen sivistyneistö innostuu suomesta, kansan koulutustaso nousee ja lukutaitoisten määrä kasvaa. Kirjoitetulle suomelle on yhä enemmän tarvetta. Sivistyksen suomi syntyy voimallisesta kansallisesta Suomi-ilmiöstä. Kertomus on meille edelleen tuttu ja totta: on tuhansien järvien maa, metsien Suomi, karu mutta kaunis sitkeiden luontoihmisten tyyssija.

Aleksis Kivi on suomen sankareita Elias Lönnrotin ja Mikael Agricolan ohella, kirjallisuuden loistava majakka. Timon laulun orava havuoksan rauhanviireineen osoittaa, kuinka taiten Kivi osasi kirjoittaa aistihavainnot ja mielikuvat suomen sanoiksi, Kotilainen toteaa. Seitsemän veljeksen sä-passiivi, jota myös Mika Häkkis -passiiviksi kutsutaan, on hilpeä huomio moderniksi luullusta suomesta.

Kotilainen luo valaisevan katsauksen nykykielen ilmiöihin, esimerkiksi some-kieleen ja maahanmuuttajien tuomiin sanontoihin. Hän ei liity huolestuneiden kansalaisten kerhoon vaan luottaa suomen kielen pärjäämiseen jatkossakin. Itsestään se ei käy, siksi tarvitsemme vaikkapa innostavia kirjoja kielestä.

Suomen kielen tutkija Lauri Kettunen esitti vuonna 1912 skoolata-verbin korvaamista kipata-sanalla. Siispä ehdotan: kipataanpas onnistuneen tietokirjan ja sointuisan suomen kunniaksi!

Kirjoittaja on Yliopisto-lehden toimituspäällikkö, joka harrastaa suomen kieltä ilokseen ja harjoittaa sitä työkseen.

Kirjaessee on julkaistu Yliopisto-lehden numerossa Y/07/17.

Dosentti Lari Kotilainen:  Julkaisut, projektit, aktiviteetit, palkinnot.

Yliopisto-lehti on kaikille tarkoitettu, monipuolinen tiedelehti Helsingin yliopistosta.
Tilaa ja rakastu tieteeseen.