Historian tutkimuksessa elää vahvana käsitys siitä, että tutkimusta tehdään yksin arkistossa lähteitä hitaasti ja vaivalloisesti läpikäyden. Tuloksista kirjoitetaan paksu kirja, joka paljastaa olennaiset kehityskulut tutkittavasta asiasta. Tämä käsitys on digitalisaation myötä muuttumassa.
Historian tutkimuksen muutosta vauhdittavia aineistoja on digitoitu parikymmentä vuotta. Erityisen paljon sähköisesti luettavaan muotoon on muutettu sanomalehtiä ja parlamenttien asiakirjoja. Mutta esimerkiksi Norjassa on digitoitu kaikki julkaistut kirjat ja Isossa-Britanniassakin noin puolet kaikista 1700-luvulla julkaistuista kirjoista. Suomessa Kansalliskirjasto on julkaissut digitalisoidussa muodossa kaikki ennen vuotta 1929 maassa julkaistut sanomalehdet.
– Data on saatavilla tietokantojen kautta omalla kotikoneella, mikä vaikuttaa tutkimukseen. Se mikä ennen oli työlästä ja vaikeaa, on nyt helppoa ja nopeaa, sanoo historian tutkija, FT Jani Marjanen.
– Tämä näkyy esimerkiksi siten, että kaikki 1800-lukua koskevat tutkimukset käyttävät nykyään sanomalehtiaineistoa, vaikka itse tutkimusaihe ei sanomalehdistöä koskisikaan. Muutos on tapahtunut vuoden 2004 jälkeen, jolloin Kansallisarkisto julkaisi 1800-luvun sanomalehdistön tekstikorpuksen.
Historian tutkija tarvitsee uusia taitoja
Aiemmin historian tutkijan ammattitaito perustui lukeneisuuteen. Uusien, suurten, digitalisoitujen aineistojen analyysi vaatii jotain ihan muuta: pitää osata laskea.
– Tai ainakin käyttää taulukkolaskentaohjelmia, Marjanen toteaa.
Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse osata itse. Uuden ajan historioitsijat toimivat ryhmissä. Jani Marjanen työskentelee itse Helsinki Computational History Groupin yhteydessä toimivassa NewsEye-projektissa, jossa työskentelee historioitsijoiden lisäksi tietojenkäsittelytieteilijöitä ja tietokonelingvistejä. Marjasen osassa projektia tutkitaan sanomalehtiaineiston pohjalta kansakuntasanaston poliittista käsitehistoriaa.
– Yksikään historioitsija ei toiminut näin 10 vuotta sitten. Nyt tutkimusta tehdään yhdessä ja yli tieteenrajojen.
Uudet tarpeet pyritään ottamaan huomioon myös historian koulutuksessa. Historian tutkija, FT Kati Katajisto on työskennellyt koordinaattorina historian digiloikka-projektissa, jonka aikana on pohdittu sitä, miten digiajan taitoja opetetaan opiskelijoille.
– Opiskelijat pääsevät esimerkiksi erilaisiin kansainvälisiin aineistoihin käsiksi aivan eri tavalla kuin aikaisemmin, ja he myös käyttävät mielellään digitalisoituja aineistoja opinnäytetöissä. Opetuksessa pitää kuitenkin tähdentää entistä enemmän lähdekriittisyyttä eli muun muassa sen pohtimista, mihin aineistoon voi luottaa.
Digiloikka-projektin aikana on järjestetty kursseja, joilla digitaitoja on opeteltu. Katajistokin korostaa taidoissa yhteistyön merkitystä.
– Kaikkea ei todellakaan tarvitse osata itse. Pitää pohtia, mikä on järkevää opetella tekemään itse ja mihin kannattaa hakea apua koodareilta. Varsinkin yksittäisille historiantutkijoille resurssien saaminen yhteistyöhön datatieteilijöiden kanssa on kuitenkin yhä haaste.
Myös käytettävillä työkaluilla on merkitystä.
– Historiallinen menneisyys on niin monimutkaista- ja ulotteista, että helppokäyttöiset digitaaliset työkalut antavat helposti tuloksiksi itsestäänselvyyksiä. Työkalujen muokkaus ja koodaus sopivammiksi taas vievät paljon aikaa ja vaativat rahaa.
– Kansallisarkiston ja muiden vastaavien muistiorganisaatioiden kehittämät työkalut ovat kuitenkin varsin lupaavia, Marjanen sanoo.
Toisaalta tarvitaan myös uudenlaisia argumentointitaitoja.
– Historioitsijoiden pitää opetella perustelemaan väitteensä myös numeroilla, lisää Marjanen.
Aineistot suuntaavat tutkimusta
Digitaalinen murros ei ole ensimmäinen historian tutkimusaineistojen mullistus. Edellisen kerran vastaava aineistoihin liittyvä murros tapahtui 1800-luvun loppupuolella. Silloin syntyivät eri maiden kansallisarkistot, joihin koottiin tärkeinä pidetyt kansalliset dokumentit ja aineistot.
– Se, mikä silloin katsottiin tärkeäksi eli säilyttämisen arvoiseksi, oli ideologista ja poliittista. Aivan vastaavalla tavalla se, mitä nyt digitalisoidaan, on poliittista ja vaikuttaa historian tutkimukseen, sanoo Jani Marjanen.
Digitalisointityötä on tehty paljon, mutta silti se on vielä alussa. Digitalisoimattomia aineistoja on valtavasti, eikä digitalisointiakaan ole aina tehty niin, että se palvelisi historian tutkimusta parhaalla mahdollisella tavalla.
– Ideaalitilanne olisi se, että digitalisointi olisi osa tutkimushanketta ja mukana olisi digitalisointia tekeviä muistiorganisaatioita, kuten kirjastoja ja arkistoja. Tällöin tutkijat olisivat alusta lähtien mukana päättämässä mitä digitalisoidaan ja miten. Tämä vaatisi kuitenkin uudenlaisia rahoitusmuotoja, sillä mikään tuntemani taho ei nykyään rahoita tällaisia pitkän aikavälin projekteja, sanoo Jani Marjanen.
Isoja kysymyksiä
Digitalisaation myötä myös historioitsijoiden tutkimusaiheet ovat muuttumassa aikaisempaa laajemmiksi. Sillä on kauaskantoisia vaikutuksia.
– Aiemmin oli mahdotonta hallita suuria lähdeaineistoja, mutta nyt voimme katsoa vaikka 300 vuoden linjoja esimerkiksi jonkin käsitteen, kuten sukupuolen, osalta. Tämä voi johtaa aiemmin hyväksyttyjen historian tulkintojen uudelleen arviointiin, Jani Marjanen kiteyttää.
Niin digitalisaatio muuttaa paitsi historian tutkimusta, myös historiaa.