Aina ja iänkaiken

27.6.2014
ESSEE (1/12) | Toisinaan poliitikot vastustavat muutoksia toteamalla yksinkertaisesti, että sitä, mikä on säilynyt samanlaisena hyvin pitkään tai peräti ainiaan, ei pidä muuttaa. Muiden muassa kristillisdemokraattien puheenjohtaja ministeri Päivi Räsänen on vastustanut sukupuolineutraalia avioliittoa vedoten siihen, että avioliitto on ollut aina miehen ja naisen välinen liitto. Tämänkaltainen konservatiivinen argumentointi on käytännössä mielivaltaista, ja sitä voidaan kutsua paradoksaalisesti historiattomaksi konservatismiksi.

Yhteen oletettuun muuttamattomaan histo­rialliseen jatkumoon vetoavat poliitikot hyväksyvät kuitenkin lukuisia muutoksia muissa asioissa ilman minkäänlaista vastarintaa. Perin harva konservatiivikristityistä poliitikoista toivoo todellista paluuta kahden tuhannen vuoden takaisiin tapoihin, edes avioliiton kohdalla, tai pitää suurinta osaa historian saatossa tapahtuneista muutoksista väärinä. Käytännössä he vaalivat ja puolustavat useita kristinuskon opeissa, kirjoituksissa ja tavoissa tapahtuneita muutoksia.

Lisäongelma syntyy siitä, että konservatiivipoliitikkojen argumentaatio perustuu harvoin historiantuntemukseen. Sukupuolineutraalia avioliittoa vastaan argumentoivat poliitikot eivät ole ensin perehtyneet avioliiton historiaan ja sitten tehneet johtopäätöksiään oppimansa pohjalta. Pintapuolinenkin katsaus avioliiton historiaan, jopa vain kristittyjen välisten avioliittojen, paljastaa avioliiton historian olevan täynnä muutoksia. Historiaan vedoten voisi vaatia, että vanhempien tulisi päättää lastensa avioliitoista ja ajaa vaimon oikeuksien oleellista vähentämistä.

Joku voisi olla peräti sitä mieltä, ettei avioliiton pitäisi juurikaan kiinnostaa kirkkoa. Kirkon erityinen kiinnostus avioliittoa kohtaan on nimittäin suhteellisen tuore ilmiö. Nykyinen kristillinen käsitys avioliitosta ei ole kahden tuhannen vuoden ikäinen. Se on noin kaksituhatta vuotta jatkuneen muutosprosessin nykyvaihe. Nykyisen avioliittoinstituution suora rinnastaminen varhaisempiin avioliiton muotoihin on puhdas anakronistinen myytti, jota historiantutkimuksessa tavataan kutsua historioitsijan synniksi.

Suhtautuminen avioliittoon ei tietenkään ole ainoa asia, joka on muuttunut kristinuskossa. Kristinuskon historia on täynnä muutoksia. Sukupuolineutraalia avioliittoa vastustavan konservatiivikristityn tulisi pystyä perustelemaan, miksi juuri tämä yksi seikka kristinuskon historiassa on sellainen, ettei sitä sovi muuttaa, ja miksi monet muunlaiset muutokset ovat hyväksyttäviä. Muussa tapauksessa kyse on silkasta mielivallasta.

Konservatiivipoliitikkoja tulisi muistuttaa myös siitä, että historiallisen tiedon puutteen lisäksi historiaan vetoamisen tekee historiattomaksi myös se, ettei asioita tarkastella niiden aikalaisyhteyksissään. Vaikka jokin tapa olisikin säilynyt muodollisesti muuttumattomana läpi historian, niin syyt sen ylläpitämiselle ovat saattaneet vaihtua radikaalisti. Se, mikä oli joskus aiemmin vastaus akuuttiin ongelmaan tai haasteeseen, saattaa olla muuttunut vuosien varrella ongelmaksi itsessään.

Politiikan kentällä historiattomat viittaukset historiaan voivat tietenkin upota äänestäjiin. Eric Hobsbawm totesikin, että yleisin tapa valjastaa historia ideologisten päämäärien käyttöön ei perustu valehteluun vaan anakronismiin. Vakava historiantutkimus paljastuu usein konservatiivipoliitikkojen veriviholliseksi todistaessaan menneisyyden perustavasta erilaisuudesta ja katkoksista omaan aikamme ja menneisyyden välillä.

Historiaton konservatismi on nostanut päätään suomalaisessa politiikassa muissakin yhteyksissä. Esimerkiksi perussuomalaiset kertoivat eduskuntavaaliohjelmassaan perustavansa politiikkansa suomalaiseen kulttuuriin ja Suomen historiaan. Samassa ohjelmassa he kuitenkin vaativat, että koulujen ”historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä”. Suomen historia on kerrottava menestystarinan muodossa. Se on esitettävä kertomuksena kansasta, jonka matka kävi ryysyistä rikkauksiin. Perussuomalaiset sekä vetoavat Suomen historiaan että vaativat peittelemään tai ainakin unohtamaan oleellisia puolia siitä.

Jos historiantutkija kirjoittaisi Suomen historian nostamalla esiin kaikki menestyksen kultaamat hetket ja unohtaisi tai vähättelisi epäonnistumisia, häpeällisyyksiä ja kauheuksia, hän pettäisi oppiaineensa. Nokian lisäksi historiaamme kuuluu Valco. Urheilukilpailuissa saavutettujen kultamitaleiden lisäksi dopingkäryt ovat osa historiaamme. 1990-luvulla yleistyneet tissibaarit ovat osa Suomen kulttuurihistoriaa, kuten ovat kulta-ajan taiteilijakoditkin. Historiaamme kuuluvat myös suomalaiset keskitysleirit, joiden suomalaisten vankien kokemuksista kertova Allan Asplundin teos ilmestyi vasta aivan hiljattain Suomessa, yli seitsemänkymmentä vuotta sen jälkeen, kun se ilmestyi Ruotsissa. Talvisodan tappio on tosiasia ja osa historiaamme, aivan kuten talvisodan tapahtumat kuuluvat kaikkinensa myös itänaapurimme historiaan, vaikka valikoiva historiankirjoitus ei siellä aina edes mainitse talvisotaa. Nykypäivän poliittiseen elämään kuuluvat tavoitteet ovat historian ymmärtämisen ja opettamisen kannalta huonoja sabluunoja, eivätkä ne toimi meillä yhtään sen paremmin kuin itänaapurissamme.

Edellä esitetty kritiikki ei ole erityisen omaperäistä. Historioitsijat ovat kiinnittäneet huomiota niin nationalistisiin kuin muunkinlaisiin anakronismeihin jo pitkään, ja viimeisin keskeisiä myyttejä perkaava teos, Osmo Jussilan Suomen historian suuret myytit, ilmestyi vain muutama vuosi sitten. Nykyisten historiantulkintojen läpikäyminen anakronismiharavalla on tuskin vielä ohi, vaikka Jussilan lisäksi sitä ovat ansiokkaasti tehneet monet muut historioitsijat, muun muassa Matti Klinge purkaessaan myyttiä Ruotsi-Suomen kaksoisvaltakunnasta. On kuitenkin erityisen tärkeää huomata, että historialliset myytit eivät ole katoamassa. Uusia syntyy vuosien saatossa.

Osmo Jussila kysyy kirjansa viimeisessä luvussa, minkälaisia myyttejä nyt on muotoutumassa. Hänen pohdiskeluissaan merkittävimmäksi myyttien syntymekanismiksi näyttäisi piirtyvän tarve selittää historia parhain päin. Saattaa käydä niin, että kansakunnan historiaa kirjoitettaessa tietoiset valinnat muuttuvat välttämättömyyksiksi ja tappiot voitoiksi, pienten saavutusten merkitystä liioitellaan ja eri asioiden välisiä eroja häivytetään tarpeen mukaan näkyvistä. Jussila epäilee, että EU-ajan Suomessa saattaa olla syntymässä uusi myyttinen tarina sankarillisista ”itsenäisyystaistelijoista”, varsinkin, jos EU joskus vielä joskus kaatuu. Ajatus on nyt vieläkin ajankohtaisempi kuin Jussilan teoksen julkaisemisen aikana, mutta se ei tietenkään ole ainoa mahdollinen tulevien aikojen myytti.

Kun tulkintojen poliittista merkitystä korostetaan, on hyvä muistaa, etteivät kaikki pielessä olevat tulkinnat ole suinkaan häpeilemättömän tarkoitushakuisia. Historiantulkintoja ohjaavat myös kulttuuriset ja inhimilliset tavat ymmärtää menneisyyttä. Tulevien myyttien tunnistaminen, myyttien kehkeytymisen rakenteiden selvittäminen sekä sen tutkiminen, minkä tyyppiset tapahtumat ovat erityisen alttiita myöhemmille anakronistisille tulkinnoille ja minkälaisissa olosuhteissa myyttejä syntyy, olisi erinomainen tehtävä yliopistolle.

Kirjoittaja on väitellyt filosofian alalta anakronismin ongelmasta historiankirjoituksessa.

Lue lisää aiheesta: Kieli & kulttuuri