Ympäristötutkijat potevat läheltä katsojan ilmastoahdistusta

Ympäristötutkijoiden tutkimuskohde vaurioituu kaiken aikaa. Menetyksen synnyttämästä murheesta ja stressistä on tärkeä keskustella.

Ihmistieteilijät saattavat kokea voimakasta psyykkistä kuormitusta tutkimuskohteidensa tilan vuoksi. Esimerkiksi antropologi, joka haastattelee kriisialueen ihmisiä, voi itsekin järkyttyä ja kuormittua.

Tutkijayhteisö ei useinkaan ole varautunut ongelmaan. Psyykkinen esivalmistelu tai jälkihoidon mahdollisuus uupuu. Aiheesta keskusteltiin muun muassa kansainvälisessä The cost of bearing witness -seminaarissa Turussa syksyllä 2018.

Olen omassa tutkimuksessani tarkastellut ympäristötutkijoiden kokemia traumankaltaisia oireita. Arkitermi kokemukselle on ympäristöahdistus. Tarkempi tutkimuksellinen termi on pitempi, ympäristöongelmien psykososiaaliset vaikutukset.

Eräät ryhmät — esimerkiksi juuri ympäristöä tutkivat ja ympäristönsuojelussa työskentelevät — ovat keskimääräistä altistuneempia vakaville henkisille vaikutuksille. Samalla heillä usein on myös keskimääräistä suurempia voimavaratekijöitä, kuten kokemus siitä, että ihminen voi vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.

On kuitenkin selvää, että tunteiden ja psyykkisten vaikutusten kohtaamiseen tarvitaan lisää huomiota sekä työyhteisöissä että yksilötasolla.

Hiljenevän metsän kuulee yhä useampi

Tieto toisinaan lisää tuskaa. Ympäristötutkijat ja monet paljon luonnossa liikkuvat ihmiset eivät voi olla huomaamatta lukuisia radikaaleja muutoksia, joita ekosysteemeissä ilmenee. Yksi ensimmäisiä ympäristömurheen vaikutusvaltaisia pohtijoita oli yhdysvaltalainen riistanhoitaja ja ympäristöeetikko Aldo Leopold. Hän totesi jo 1940-luvulla: ”One of the penalties of an ecological education is that one lives alone in a world of wounds”. Ympäristötietoinen ihminen näkee maailman ekologiset haavat.

Ympäristötietoisuus ei enää ole yhtä yksinäistä kuin Leopoldin aikana. Ekologisesti valistuneita ihmisiä on paljon enemmän kuin aikaisemmin, mutta samalla on yleistynyt myös psyykkinen kuormittuminen.

Syitä ja osatekijöitä on runsaasti. Elävien olentojen ja kasvien kärsimyksen seuraaminen kuormittaa, mutta myös arvokkaiden luontokohteiden ja ekosysteemien yleismuutokset aiheuttavat unettomia öitä. On tuskallista seurata koralliriuttojen kuolemista tai suomalaisten metsien hiljenemistä, kun lintulajit vähenevät. Toisinaan stressi ja ahdistus liittyvät kokonaistilanteeseen. Ainakin tuolloin on luontevaa puhua ympäristöahdistuksesta. Tiedeperusteisiin ennusteisiin pohjautuva pelko koko planetaarisen ekosysteemin kohtalosta voi aiheuttaa eksistentiaalista ahdistusta. 

Tunteet faktojen maailmassa

Ympäristötutkijoilla on pitkään ollut suuria vaikeuksia käsitellä kokemaansa murhetta. Tutkija Phyllis Windle nosti teeman esiin jo vuonna 1992, mutta laajempi keskustelu aiheesta pääsi käyntiin vasta 2010-luvun lopulla. Teollisuusmaissa on vallinnut kulttuuri, jossa ympäristötunteista vaietaan. Monen ympäristötutkijan tausta on luonnontieteissä, joiden kulttuurissa arvostetaan faktoja ja niiden kautta puhumista. Tunteita ei kerta kaikkiaan ole totuttu avaamaan yhdessä.

Yhteisöjen kulttuurit ovat keskeisessä roolissa siinä, onko ihmisillä uskallusta keskustella stressistään ja murheestaan. Ympäristötutkimuksen työyhteisöistä on puuttunut sellainen työnjohdollinen ote, jonka edistäisi vaikeiden tunteiden ymmärtämistä ja käsittelyä.

Yhden erityisen kuormittuneen ryhmän muodostavat ilmastotieteilijät. Tutkimusaiheen merkittävyys ja tämänhetkisten näkymien uhkaavuus lisäävät kuormitusta, jota kasvattaa entisestään sosiaalisten ristiriitojen määrä. Yksi arjen strategia on se, että ilmastotieteilijät välttelevät vaikeita tunteita. Tämä voi helpottaa lyhyellä tähtäimellä, mutta pidemmän päälle oireet kasautuvat ja pahenevat.

Ilmastopsykologiaa ja työyhteisön tukea

Traumateorioita voi soveltaa myös ilmastoteemoihin. Usein kyse on välillisestä traumatisoitumisesta: tutkija voi saada oireita, vaikkei olisi suoraan kokenut stressin fyysisiä vaikutuksia. Psykologian alalla on pohdittu, voisiko traumateoria selittää osaltaan ilmastovaikenemista tai -kieltämistä. Liian järkyttävistä asioista ei kerta haluta puhua — tai ei voida puhua.

Mitä olisi tehtävissä? Ei voi olettaa, että ympäristötutkijat ja muut ympäristöahdistuksesta kärsivät alkaisivat yhtäkkisesti puhua tunteistaan. Tarvittavat muutokset ovat pitkäjänteisempiä ja vaativat päättäväistä työtä työkulttuurien kehittämiseksi. Onneksi tarjolla on jo erilaisia menetelmiä, joista saattaa olla hyötyä. Esimerkiksi kestävän kehityksen innovaatioihin erikoistuneen Bob Doppeltin transformatiivisen resilienssin toimintamalli voi olla hyvä tukimuoto. Myös ilmastopsykologiaa tarkastelevat järjestöt, kuten Climate Psychology Alliance ja Psychology for a Safe Climate tarjoavat materiaalia kuormituksesta kärsivien avuksi. Trauma voi parhaassa tapauksessa kääntyä uuden kasvun voimavaraksi.

Tutkijan ammattitaitoon kuuluu omasta psyykkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen. Se ei kuitenkaan voi jäädä vain yksilöiden vastuulle, vaan asennemuutos vaatii työkulttuurin kehittämistä ja työnjohdollista tukea. Tätä on jo alettu toteuttaa Helsingin yliopiston ympäristötieteen opetuksessa: monialainen tiimi on kehittänyt metodiikkaa ympäristötunteiden paremmaksi tiedostamiseksi. Opiskelijoille ja henkilökunnalle on tarjottu tietoa siitä, miten ympäristökysymyksiin liittyvää stressiä ja mahdollista ahdistusta voi käsitellä. Ympäristökriisin voimistuessa samankaltaisia toimintamuotoja tarvitaan lisää.

Ympäristöstressin lievittämiseen pätevät samat keinot kuin stressiin yleensäkin. On huolehdittava omista voimavaroista, oltava toisten seurassa, liikuttava riittävästi ja käsiteltävä tunteitaan — myös surua.

Tietyt seikat ovat kuitenkin juuri ympäristöstressille ominaisia. Luonnossa liikkuminen voi samaan aikaan sekä virkistää että kuormittaa, koska ympäristö muistuttaa ekologisesta kriisistä. Siksi tarvitaan lisää juuri ympäristöahdistuksen lievittämiseen keskittyviä tukimuotoja, yhteisen jaksamisen ja jakamisen tapoja.

Onneksi myös monet suomalaiset järjestöt ja toimijat ovat jo heränneet kehittämään sellaisia.

Kirjoittaja on teologian dosentti ja tietokirjailija. Hän julkaisi viime vuonna ympäristöahdistusta koskevan tutkimusartikkelin The cost of bearing witness to the environmental crisis: Vicarious traumatization and dealing with secondary traumatic stress among environmental researchers (Social Epistemology).

Essee on julkaistu Yliopisto-lehdessä 3/2020.