Pihkassa Uudessa-Kaledoniassa

23.10.2014
ARTIKKELI (3/2012) | Jäkäliin ja meripihkafossiileihin perehtynyt kasvitieteen professori teki aikamatkan muinaisuuteen.

Täyteläinen hehku on kuin auringonnoususta tai hiilloksesta. Kultaisen syleilyn sisäänsä sulkemana kellii helminauhaa muistuttava eliö.

Katselemme kasvitieteen professori Jouko Rikkisen kanssa mikroskooppikuvaa meripihkan säilömästä muinaisesta sienestä, nokihärmästä. Meripihkafossiilit ovat tutkijoille verraton ikkuna kymmenien miljoonien vuosien taakse, jolloin Euroopassakin rehotti trooppinen kasvillisuus.

— Ihan niskakarvat nousevat pystyyn, kun voi tarkastella muinaisia sieniä niiden itiöemien pienimpiä rakennepiirteitä myöten, Rikkinen myhäilee ja ottaa uuden yhtä hienon kuvan esiin.
Rikkinen ei ole silti tyytynyt pelkkiin fossiileihin. Hän on yhä innostunut marraskuisesta Uuden-Kaledonian-matkastaan. Sikäläinen luonto käy lajistonsa puolesta 90 miljoonan vuoden takaisen Ranskan rekonstruktiosta ja soi runsaan tieteellisen antinsa maastotöiden tekijöille.

— Retki lisäsi ymmärrystä siitä, miten Euroopan liitu- ja eoseenikautiset fossiiliyhteisöt ovat syntyneet, miksi tietyt eliöt ovat niissä ja miksi toiset puuttuvat, Rikkinen kuvailee.

— Hauskinta oli silti saada jonkinlainen käytännön tuntuma liitukauden metsään.

DINOJEN MAISEMA | Ranskan liitukautisten meripihkojen oletetaan syntyneen Araucariaceae-heimon havupuiden pihkasta. Uudella-Kaledonialla on enemmän kyseisen ryhmän lajeja kuin missään muualla maailmassa. Puut ovat ulkonäöltäänkin kuin eläviä muinaisjäänteitä.

— Muutama vuosi sitten pyöri telkkarissa ansiokas dokumentti, jossa oli tietokoneanimoituja dinosauruksia. Dokumentin maisemat oli napattu juuri Uudelta-Kaledonialta, Jouko Rikkinen mainitsee.

Luonnontieteilijälle vuoristoinen saari on muutenkin Eldorado. Eristäytyneen sijaintinsa vuoksi siellä on runsaasti endeemisiä eli kotoperäisiä lajeja. Alueen noin 3 250 kasvilajista näitä on yli seitsemänkymmentä prosenttia. Missään maailmassa ei ole myöskään pinta-alaan suhteutettuna samanlaista havupuiden moninaisuutta: lajeja on neljäkymmentäkolme ja yhtä lukuun ottamatta ne ovat kaikki kotoperäisiä.

— Mukana on kaikenlaisia erikoisuuksia, kuten loisena elävä havupuu, jolla ei ole lehtivihreää yhteyttämiseen.

HELMEILYÄ | Retken löytöihin kuuluivat useat tieteelle uudet lajit, joita löytyi sekä pihkavuotoja aiheuttavien hyönteisten että pihkalla elävien ja sitä hajottavien sienten ryhmästä. Lopullista määrää ei vielä tiedä. Rikkisen työhuone on täynnä analysoimattomia näytepusseja. Edessä on siis monia sukelluksia mikroskopian, dna:n ja kemian maailmaan.

Oma kysymyksensä on sekin, millä tavoin pihkalla elävät sienet ottavat ravintonsa pihkasta. Vai onko pihka kilpailuvapaa kasvuympäristö, jossa pärjää kunhan sen ärjyt myrkyt kestää?

— Kasvihan tuottaa pihkaa pitääkseen kaikenlaiset riivaajat loitolla, tutkija muistuttaa.

Pihkasienistä ja niiden evoluutiohistoriasta kuullaan lisää ehkä jo tänä vuonna. Aiheesta on tuloillaan Rikkisen ryhmään kuuluvan Hanna Tuovilan väitös.

Osa meripihkafossiileista on muodoltaan kuin pieniä helmiä. Tiedeyhteisö on aprikoinut niiden syntytapaa. Uudella-Kaledonialla Rikkinen havaitsi, että erään paikallisen havupuulajin, Agathis ovatan, pihkapisaroita kertyi karikkeeseen, minkä lisäksi niitä pukkasi juuristakin. Joskus pisaroihin oli tarttunut hyönteisiä, sieniä, sammaleita ja muita öttiäisiä — siis kandidaatteja tuleviksi fossiileiksi! Meripihkapallojen todennäköistä muodostumistapaa ei ole aiemmin kuvattu tieteessä.

OUTO VIINAMATO | Uuden-Kaledonian kamarassa muhii neljännes maailman tunnetuista nikkelivarannoista. Maaperän raskasmetallipitoisuudet ovat monin paikoin luonnostaan myrkyllisen korkeat, minkä lisäksi maa on ultraemäksistä ja niukkaravinteista.

Tutkimusretkikunta telttaili saarta halkovassa Grande Terre -vuoristossa, muun muassa 1618-metrisen Mount Humboldtin alueella. Maisemat sumuisissa pilvimetsissä olivat ajattoman mystisiä. Vettä satoi kuusi kertaa päivässä — kuten käytännössä vuoden jokaisena päivänä. Joskus yletön sade pakotti keskeyttämään työt.

— Vaikka olen käynyt vuoden sisään kahdesti Afrikassa ja reissaan muutenkin aika paljon, tämä oli fyysisesti kova matka. Hyvä puoli oli kuitenkin se, ettei Uudella-Kaledonialla esiinny trooppisia tauteja tai myrkyllisiä eläimiä, Rikkinen kertoo.

Retken sivulöytöihin kuului hyönteissyöjäkasvin pyyntikannussa elävä toukka, melko todennäköisesti tieteelle uusi laji ja varsinainen ”viinamato”. 75-prosenttiseen alkoholiin säilöttynä toukat jatkoivat muina miehinä eloaan viikosta toiseen.

UUDET JÄKÄLÄFOSSIILIT | Meripihkafossiilit ovat jäkälien ohella Rikkisen tieteellinen intohimo. Kerran hän todisti fossiilien avulla eräiden nykyisin ainoastaan itäisessä Pohjois-Afrikassa ja Itä-Aasiassa esiintyvien Anzia-suvun jäkälien kukoistaneen aikoinaan Euroopassakin.

— Näin oli toki oletettukin, mutta hard evidence on aina tieteellisesti hykerryttävää.

Rikkinen näyttää kuvaa meripihkasta, jota preparoija on kiillottanut epähuomiossa liikaa. Onnekas erhe avaa näkymän jäkälän sisällä oleviin leväsoluihin. Jäkälä on, kuten muistanemme, sienen ja levän liitto.

— On todella harvinaista, että yhteiselon yksityiskohtia pääsee katsomaan, tutkija sanoo melkein hartaana.

Fossiilijäkälien tutkimus on vasta aluillaan. Meripihkasta löydettyjä jäkäliä on kuvattu vain kourallinen alan kirjallisuudessa. Eurooppalaiset meripihkaharrastajat on nyt ohjeistettu etsimään jäkäläfossiileja ja he ovatkin bonganneet kokoelmistaan yli viisikymmentä uutta fossiilia.

— Löydöt merkitsevät huimaa edistysaskelta jäkälien evoluutiohistorian tutkimuksessa.

Lue lisää aiheesta: Kestävä kehitys