”Mammutin luu” onkin yli 5 miljoonaa vuotta vanha Deinotherium-norsueläimen luu

Salon Suomusjärveltä löydetty luu satakertaistaa Suomen vanhimman löydön iän.

Kesäkodin puutarhan syysmuokkauksessa nuori biologian ylioppilas Marja Simonsuuri, sittemmin professori Simonsuuri-Sorsa, löysi yli 50 vuotta sitten noin puolen metrin syvyydestä mullan alaisesta savikerroksesta painavan kivenmurikan, joka pesun jälkeen paljastui ison eläimen luun kappaleeksi. Sitä säilytettiin otaksuttuna mammutin luuna, ja se kulkeutui muuton mukana Espooseen autotallisäilöön ja unohduksiin 40 vuodeksi, kunnes uusi muutto sai professori Marja Sorsan viemään sen professori Mikael Forteliukselle.

Mammutin luita on löytynyt harvakseltaan myös Suomesta, viimeisin niistä löytyi Helsingin Vuosaaren satamarakentamisen yhteydessä vuonna 2005. Suomusjärven luu herätti tutkijoissa kuitenkin erityistä mielenkiintoa, koska se oli kokoisekseen yllättävän raskas ja mahdollisesti hyvin vanha kivettynyt fossiili.

Vastikään julkaistussa tutkimuksessa Suomusjärven luun iäksi on vahvistunut huikeat 5–19 miljoonaa vuotta. Se on näin noin sata kertaa vanhempi kuin Suomen tähän asti vanhin tunnettu nisäkkään luu, tämä Vuosaaresta löydetty noin 120 000 vuotta vanha mammutin luu.

Luun arvioitu ikä perustuu sen muotoon ja maa-ainekseen luun sisällä

Suomusjärven luun ikäarvio perustuu paitsi luun muotoon verrattuna muihin norsueläimiin myös vanhaan maa-ainekseen sen sisällä. Tutkijat tunnistivat maa-aineksesta muinaisia siitepölyjä ja leviä, erityisesti tiettynä ajanjaksona esiintyneiden piilevien suvusta. Tämän perusteella luu on vähintään 5 miljoonaa vuotta vanha.

Luun muodon perusteella voidaan arvioida sen kuuluneen jo ennen mammutteja eläneen sukupuuttoon kuolleen Deinotherium-suvun norsueläimelle. Todennäköistä on, että luujäänteet ovat seilanneet valtavien jäälohkareiden sisällä sen aikaisen Yoldia-meren aaltojen kuljettamina Suomen rannoille.

– Luu on kappale isohkon norsueläimen olkaluun varren keskiosasta, luun kapeimmasta kohdasta. Se on uudelleenmineralisoitunut eli kivettynyt. Näin pienestä osasesta lajin tarkka tunnistaminen on haasteellista, mutta luun morfologiset piirteet viittaavat mioseeniaikana Euraasiassa esiintyneen Deinotherium-suvun norsueläimeen, kertoo luun analysoinut tutkija Juha Saarinen Lontoon Luonnonhistoriallisesta museosta.

Deinotherium, jonka tieteellinen nimi merkitsee suomeksi ”hirmuinen eläin”, muistutti ruumiinrakenteeltaan norsuja, mutta oli varsin kaukaista sukua nykynorsuille. Sen kallo ja hampaat olivat aivan erilaiset. Eläimen syöksyhampaat kasvoivat alaleuasta ja kaartuivat alaspäin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin yläleuasta kasvavat syöksyhampaat norsuilla ja mammuteilla.

Mikrofossiilit kertovat menneestä ympäristöstä

Luun sisällä säilyneet mikrofossiilit tarjoavat kiinnostavan silmäyksen miljoonien vuosien takaiseen Pohjois-Euroopan ympäristöön. Luusta löytyneiden fossiilisten siitepölyjen, itiöiden ja levien perusteella muinaisen eläimen voidaan arvioida eläneen lämpimän kosteassa, subtrooppisessa ilmastossa, joka muistutti nykyistä Etelä-Eurooppaa.

– Se, että alueemme ilmasto oli tuolloin subtrooppinen, ei sinänsä ole järisyttävä uutinen, sillä samantyyppisiä tuloksia on saatu myös Islannista ja Tanskasta. Tämä luu on yksinkertaisesti niin vanha, että maailma oli tuolloin kovin erinäköinen. Ilmasto oli ylipäätään useita asteita nykyistä lämpimämpi, sanoo tutkijatohtori Sakari Salonen Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitokselta.

Tutkijoille Suomusjärven luulöytö tarjoaa arvokasta lisätietoa mioseeniajan ympäristöstä ja norsueläinten levinneisyydestä ja evoluutiosta. Luu on siksi ainutlaatuinen muinaisjäänne ja lahjoitettu Helsingin yliopiston Luonnontieteellisen keskusmuseon kokoelmiin.

– Tämä on hyvin opettavainen tarina, sanoo evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitokselta.

– Ensinnäkin opimme, ettei pidä uskoa, etteikö Suomesta voisi löytyä tärkeitä fossiileja. Toiseksi opimme, että vaikka löytö jäisi pitkäksi aikaa odottamaan tutkimusta, sen tieteellinen arvo ei vähene, kunhan löytöpaikka pysyy tiedossa. Ja kolmanneksi opimme, ettei pidä olettaa, että yhdestoista löytö edustaa samaa lajia kuin kymmenen edellistä, Fortelius sanoo.

Tutkimus: Salonen JS, Saarinen J, Miettinen A, Hirvas H, Usoltseva M, Fortelius M, Sorsa M (2016) The northernmost discovery of a Miocene proboscidean bone in Europe. Palaeogeography. Palaeoclimatology, Palaeoecology, painossa. http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0031018216300980

Lisätietoja:

Tutkijatohtori Sakari Salonen, Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitos, 029 415 1577, sakari.salonen@helsinki.fi

Tutkija Juha Saarinen, Natural History Museum, Lontoo, juha.saarinen@helsinki.fi                   

Professori Mikael Fortelius, Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen laitos, mikael.fortelius@helsinki.fi

Professori emer. Marja Sorsa, 040 506 0805

Ystävällisin terveisin
Minna Meriläinen-Tenhu, @MinnaMeriTenhu, 050 415 0316, minna.merilainen@helsinki.fi

 

 

Lue lisää aiheesta: Kestävä kehitys