Kansainvälinen tutkijajoukko on kehittänyt mallin, jonka avulla yksittäisen ihmisen esi-isän hampaan perusteella pystytään ennustamaan kokonaisen hammasrivin hampaiden koko. Mallista paleoantropologit saavat merkittävän työkalun ihmissuvun kehityshistorian kokoamiseen, sillä fossiililöytöjen hampaat ovat usein säilyneet hyvin, mutta ne eivät välttämättä ole pysyneet leuoissa kiinni.
Tutkimus on paljastanut, että yli 2,5 miljoonaa vuotta sitten eläneillä ihmisen esi-isillä hampaiden kokosuhdetta määräävä kaava on erilainen kuin nykyihmiseen johtavan linjan jäsenillä. Nykyihmisen kehityslinjassa hampaat ovat pienentyneet, ja viisaudenhampaiden koko on pienentynyt muita hampaita nopeammin – kaikki aivan työryhmän kehittämää mallia seuraten.
Mallin perusteella onkin jo tehty ensimmäisiä ehdotuksia ihmisen sukupuun muokkaamiseksi. Esimerkiksi yleisesti varhaisimpana Homo-suvun jäsenenä pidetty Homo habilis saattaa hampaidensa puolesta kuulua paremminkin Australopithecus-ryhmään. Malli on osoittanut myös, että joidenkin fossiilien hampaisto on saatettu koota väärin sekahammastukseksi, tai että vielä kehitykseltään kesken ollutta hammasta on yritetty sovittaa täysikasvuisten hampaiden joukkoon.
Helsingin yliopistossa tehty tutkimus perustana
Nyt Nature-lehdessä esiteltävä malli pohjautuu kahdeksan vuotta sitten julkaistuun hiiren hampaiston kehitystä mallintavaan tutkimukseen, joka tehtiin Helsingin yliopiston Biotekniikan instituutissa akatemiaprofessori Jukka Jernvallin ryhmässä. Tutkimuksessa todettiin, että hampaiden koon muuttumisen taustalla ovat hyvin yksinkertaiset kehitysbiologiset muutokset, joiden tuloksena syntyviä erilaisia evolutiivisia mahdollisuuksia on vain hyvin rajallinen määrä.
Helsingin yliopiston vaikutus näkyy tutkimuksessa muutenkin vahvasti, sillä artikkelin ensimmäinen kirjoittaja Alistair Evans työskenteli pitkään Jernvallin ryhmässä. Lisäksi kaksi muuta kirjoittajaa ovat myös hakeneet oppia Helsingistä.
– Vaikka alkuperäinen jyrsijöillä tehty tutkimus tulee meiltä, ihmisen evoluutio ei oikein ole meidän ydinosaamistamme. Siksi tarvitsimme tähän kansainvälistä yhteistyötä. Seuraavaksi selvitämme mallin geneettisiä taustoja tutkimalla sopivan yksinkertaisia hampaita, nimittäen saimaannorpan hampaistoa. Suomella on vielä paljon annettavaa paleoantropologiselle tutkimukselle, Suomen Akatemian Kokeellisen ja laskennallisen kehitysbiologian huippuyksikköä johtava Jukka Jernvall toteaa.